(10, 441—462).
Kun Aino-neito ei vielä tahtoisi poistua kotoaan tullakseen Väinämöisen puolisoksi, hän sanoo kaiken ikänsä itkevänsä:
tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.
Äiti kuitenkin lohduttaa häntä, että muuallakin maailmassa on samat olot saavutettavissa, samat tutut tavattavissa:
paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla, myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.
(3, 557—580).
Morsian, joka lähtee miehelään, muistaa vanhan kotinsa mukana täytyvänsä jättää myös kotinsa tutun ympäristön:
lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta koista — heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni.
(24, 363—370).
Siksipä hän hyvästellessään omaisiansa ja tuttaviansa ei unohda sanoa hyvästiä pihalle ja puille, järvelle ja metsälle: