appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.
Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin saa kokea
apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita.
Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan. Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja monisäkeisen asian:
askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi sinun toiste tullessasi.
Eipä ihme, että morsian tätä kuunnellessaan tuli apealle mielialalle.
Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa. Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:
kutti, kutti, neiti nuori, käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen, riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. Läksit kouluhan kotoa, piinahan ison pihoilta, kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi; siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.
Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa.
Toisenlainen on miniän asema:
niin miniä miehelässä,
kuin vanki Venäehellä.