Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan, puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:
äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit.
Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin vesilintu:
piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.
Mutta tähän täytyy kaikkien vastata samoinkuin kansanrunokin:
et ole lintu lentäjäksi, etkä lehti liehujaksi, et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle.
Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja sijaan saa huonoa:
jo nyt vaihoit, minkä vaihoit, vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan, vaihoit Viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, vaihoit siskosi siviän naljasilmähän natohon, vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.
Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo alussa huomautimme.
Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti, runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa, näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä