EPÄTOIVO
Viikkokausiin en sano yhtään sanaa;
yksin elän ja kuihdun.
Taivaalla ei pala yhtään tähteä.
Tahtoisin kuolla.
Ahdistus himmentää silmäni,
kyyristyn johonkin loukkoon,
tahtoisin olla pieni kuin lukki,
mutta ei kukaan muserra minua.
En ole tehnyt pahaa yhdellekään,
autoin vähän hyvässä kaikkia.
Onni, ei minun pidä sinua näkemän.
Ei tahdota haudata minua elävältä.
FRANZ WERFEL (1890-1945)
PUHTAUDEN RUKOUS
Oi minun Isäni, taaskin on tullut yö, tuo vanha
ja aina sama,
läpi kaikkien meidän, ihme-sokeiden, ihmeiden
keskellä käyden.
Ja hetki on tullut ihmisten, syvästä
tunnustähdestä tiedotonten,
astua vetensä ääreen, kastaa päänsä ja likaiset
kätensä pestä.
Oi maan pyhä vesi, kaksinkerroin määrätty
juotavaksi ja puhdistamaan!
Oi minun Isäni, Jumala, oi pyhä Vesi
henkimaailman!
Enkö sinun vilpoisuuttasi kaivaten tietäisi,
että sinä virtaat ja loiskut,
enkö minä myös epäuskossani sinun
pulppuamistasi kuule?
Alas painan pääni ja lampunpiirin kateuteen
sen vajota annan.
Kurkoitan käteni sinulle, niinkuin lapsi,
joka illalla kylpyä vartoo.
Nyt päivän valheesta itseni koota tahdon
ja tosi tänä hetkenä olla.
Ajan itseni karsinaani, kunis turhamielisyyteni
ulvonta vaikenee.
Vihamiestään vastaan, oi minun Isäni,
lauloi psalmistasi,
vihamiestäni vastaan, oi minun Isäni,
nyt minä psalmini laulan myös!
Vihamiehiä ei ole minulla, sillä ei vihaan
ihmisen rakkaus riitä.
Vihamies on minulla vahva, hän minua saartaa
ja kaikille porteilleni hän kolkuttaa.