Hän kummallinen oli, sanoo miehet mustissaan, usein leivättä ja yksin, koditon. Kas kuningasta, ruusut puhuu, joita poljetaan, kuollut kuningas ja uneksija on. On tie kuin monta peninkulmaa, miehet haastelee, ja päivemmäll' on jalka väsynyt. — Vain hiljaa käykää, varovasti, raidat suhisee, jokin kukka kenties kuollut on nyt.
Mut kun arkku musta keinuu halki metsän keväisen, niin aamuvirkku laiho vaikenee, ja länsituuli seisahtuu kuin kuunnellakseen, ken niin raskahasti ruusuiss' astelee. Se on soittoniekka Olli vain, saa kohu kuusihin, hän on kodittomat vuodet päättänyt. — Se on hauskaa, vastaa tuuli, jos myrsky olisin, koko matkan hälle soittaisin nyt.
Yli keltaisien soiden keinuu kuolleen kovat luut, päivän riutuessa lepoon kalpeaan. Mut kun hehkuu iltaan vilpoisehen puolukat ja puut, taas Himmelmoran kankaall' astutaan. Käy uuvuksissa, murheissaan nyt miehet kotihin, päät raskaat niinkuin rukoukseen jää. Mut karkein jäljin polkevat he ruusut haavoihin halki niityn, jolla kaste kimmeltää.
Hän on poissa, miehet virkkaa, nyt raskast' äidin on, joka köyhäintaloon kulkea saa. Miks korot meitä murskaa, miks kenkä tunnoton, näin haavoitetut ruusut vaikertaa. Yli apiloiden pientareelta kuiskii ohdakkeet: kävi kankaalla nyt tanssi Kuoleman. Sen vanhat kengät lokaan ovat teidät tallanneet, kun se tanssi luilla uneksijan.
Yli ruohon, töllein harmajain yö lentää suhisten, tähdet kalpeat pilveen hämärtäy. Yli nummen alas lampehen käy valo läntisen, yli lummerikkaan liejun laulu käy. Ja laulain puutteest' erämaan nyt myrsky, vaahtopää lyö ympärillä saaren kallion. Yö rukouksen yllä vetten mustain virittää: kuollut soittoniekka, uneksija on.
(Suom. Lauri Viljanen)
ERIK LINDORM (1889—1941):
Iltapäivä.
Tuli räiskyy, on ulkona sadesää, sumu lyhtyjä verhoo, tuulee. Hänen vaimonsa vaatteita silittää, mies keittiöstä sen kuulee.
Ovi lasten huoneen on raollaan —
miten siellä nyt temmelletään!
Kaikki he käyttävät keuhkojaan,
ei puutu heistä ketään.