Oli kedolla vanhimman kartanon maan
lahokuorinen kirsikkapuu.
Toki huntuun se verhousi valkeaan,
joka kerta, kun sai kevätkuu.
Sadat vuodet jo hedelmiään se soi,
sadat pöydät kaunistaen.
Ja se lempeän Ranskan mullasta joi
ravinnokseen kosteuden.
Taas aikoi se puhjeta kukkihin,
kevät maasta kun roudan vei.
Mut sodan vuos' oli katkerin,
maa Ranskan ollut ei.
Kylän länsipuolelle rintamat loi nyt ampumahautojaan, ja kuulien vuorolauseet soi yli omistajattoman maan.
II
Pikimustana aamuna hyökkäykseen kävi ranskalaiset nyt. Kylän valloittivat he leirikseen, kun yö oli ennättänyt.
Sora-aukeille kiväärit koottihin
pataljoonan uupuneen,
kuin voitetun murhetta pikemminkin
oli riemu voittaneen.
Pala Ranskaa kerran menetettiin,
sen vihollinen vei.
Mikä vihdoin takaisin vallattiin,
maan nimeä ansainnut ei.
Oli jäljellä hirret hiiltyneet,
kasat tiilien murtuvain,
maakuopissa haisivat saviset veet,
kadun loassa ruumiita vain.
Kävi tuuli ylitse raunion,
väki tiukensi viittojaan.
Kuin väristys, häpeä toivoton
piti jokaista vallassaan.