Kauneinta on hämärtyissä illoin.
Kaikki taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääksensä
mullan, talot maan.
Kaiken yllä hellyys väräjääpi.
Herra itse rannat himmentääpi.
Sulaa kaukainen ja läheinen.
Kaiken saa vain
lainaks ihminen.
Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen
otetaan pois multa, kaikki jälleen.
Puut ja maa ja pilvet taivahan.
Jäljettömiin
yksin vaellan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Auringon hiukset.
Nyt aurinko vaaleita hiuksiaan ens aamuhetkellä avaa ja ne levittää yli keväisen maan, missä tuhannet kukkaset havaa.
Yön kasteeseen hän viileähän,
jota kukkien kätköissä lymyy,
ne kostuttaa, mut epäillen hän,
hajamielin, kuin unessa hymyy.
Yli sallii metsäin ja niittyjen
hän tuulen niitä kantaa,
niiden hyväillä vuoteessa vanhusten
sekä lapsien poskea antaa.
Mut kauas hän ikävöi sydämessään;
mikä hyöty on ilosta juuri?
Hän katsoo tähtiä ympärillään:
elon ongelma on niin suuri.
Kun hetki on autuas huomenen, hän vaaleat hiuksensa avaa yli katsoen menneiden maailmojen ja uusien, jotka havaa.