Maatilall' asui isiltänsä perityllä hän, kreivinleski raihnainen, ja seljateellä piti yllä hän itseään, mut siitä kyllä ei laannut särky jäsenten. Nyt kera sisäneitsyen hän salissansa istuen — miss' seinämällä kultanahoin peitetyllä voi nähdä muotokuvia tuost' ylhäisestä suvusta — näin mietti: »Jos nyt kumartuisin niin alas, että alentuisin tuon hanhen kanssa puhumaan, luuvaloon ehkä hiukan lievitystä saan. Ja hienosti vaikk' keskustella ei moinen houkka osaakaan, sais keuhkoni se liikuntaan, ja miten hölmö parka saiskaan kummastella mun suvustani kuullessaan!»
»Susanna», sanoi hän, »sa suuren osan päivää tääll' askaroit ja siivoat — kuin hullu kuviin tuijotat, mut siitä sull' ei tiedon häivää, min väen lukinverkoista sa puhdistat. Mun isoisänisäin kasvot arvoisat näät tuolla, kuulun presidentin. Hän kreikaks, latinaks ties nimet kärpästen ja akatemialle onkimatosen toi kaukaa mailta Orientin… Tuo, jok' on vahingossa jäänyt loukkohon — mun ainut rakas poikain, vänrikki se on. Hän ryhdin, tanssin taisi vasta! Mun, perheen toivo, — seitsemän keks muotipalmikkoa hän, mut vetoa sai ikkunasta ja katarrihin päätti uran ylvähän… Pian saa hän patsaan marmorisen. Taas äitini mun, kreivittären armollisen, on kauneudestaan kuulu isoäiti tää. Kristiinan ylle päivänä sai kruunauksen hän — mukaan tosikertomuksen — haall' alushameen kiinnittää… Tuo hieno nainen mantiljassa — on perheen isotäti hän… Ja itse tsaari Venäjän on kera nähty pelaamassa tuon sedän, samettista viittaa käyttävän. Ja kuva tuolla äärimmällä miesvainaani on, everstin. Kell' ansiot ja taito, lahjat niinkuin hällä lie peltopyiden pyyntihin?
»Mut kaunotarta katsohan sa tuoss' soikeassa puitteessansa. On povellansa kukkakimppu loistokas… Laps kulta, tänne katsopas — ei nähty silmiä noin ylpeitä oo enää, ei moista aatelista nenää! Vuoks hänen syttyi lempeen Fredrik kuningas. Mut itse hyve on hän, tehdä alkaa tenää ja nöyrimmästi vastaan penää… Niin Majesteetti nolostuen lausui: 'Kas, ma chère, hän onpa sisukas…!' Voi läsnäolleet vielä kertoakin tästä. Miks älyä ei kasvoillas, mua kohta eikö tunne otsast' ylpeästä?» »Mut siunatkoon!» ja nypläämästä Susanna lakkas, »enpä vaan tuost' tuntis hänen armoaan!» — »Mit' tarkoitat…? Et tuntis…? Kana, nyt joudu ulos tyynyinesi sukkelana! Mi harmi…! Mut käy syystä niin, kun rahvaan kanssa antautuu puheisiin» —
Luuvalokohtaus taas kreivitärtä vainoo, ja runosta se tästä opetus on ainoo.
(Suom. Elina Vaara)
ESAIAS TEGNÉR (1782—1846)
Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin, mut lauluni ja muisto kuitenkin viel' elää hetken pohjan maiden yllä nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä: »On runoilijass' avain runojen. Sa tunsit hänet. Sano, millainen hän oli; monet huhut kiertää maata, joist' erottaa ei totta, väärää saata.» Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan, ma hänen avointa luin sieluaan! Se itse vaivaan syöksyi levottomaan ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan. Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän, kuin lapsi herkkä, harhas elämän. En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin miest' tuska kulutti kuin riemu syvin. Nyt iloisena niinkuin jumalat, taas synkkänä kuin manan kulkijat, niin ikuinen hän oli nuorukainen ja sentään usein harmaapäisen lainen. Tuo sydän jälkeen monen harhailun — ne myönsi hän — sai satamaan luo mun. Ma hänen rakkauttaan lämpimintä en enää menettänyt, viimeisintä, ja hän, mies mainehikas, parhaimmin mun povellani viihtyi kuitenkin. Kuink' usein vannoi ikivalan silloin hän mulle, sitä rikkomatta milloin! Mun lempein hälle riitti päällä maan, Ja nimeni hän lausui kuollessaan.» Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin, ja silloin kenties tämän lehden näätkin sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan. Sa muistat, mitä hälle olitkaan, tuo päivät menneet mielees liikutuksen — jos rikoit häntä vastaan, katumuksen. Kun seisot kerran haudallani mun ja saapuneen näät kauan kaivatun, näät laskeutuneen taivahasta kevään taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään, niin hänelle suo, jonka lepäävän maan alla tiedät, sana ystävän. Viel' lempeni mun haudassakin elää, ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)