Huokausten salaisuus.
Huokaukset ovat alkutila, jossa tuntee Luojan hengityksen. Mikä aisteillesi ilon soikaan, syömes sykkimään sai nopeammin ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun lempeällä ruusuhohtehella? Sano! Huokaus vain surumielen. Lähtehestä hengen elämän se virtas harhaan Ajan sokkeloissa.
Lakia kaks ohjaa elämäämme, kaksi voimaa varjoo kaiken, joka syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla. Kuule, ihminen! On valta pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Erillänsä taivahassa, yhtä on ne maissa, joita paha vallitsee. Ja ikuisesti niiden ykseys ja kaksinaisuus tulee huokausten salaisuudess' ilmi. Elon suruhuokaus ja kuolon vavistuttaa sydäntämme täällä, joka hengenveto julistaa sen kutsumusta aistimaailmassa.
Näätkö merta? Kiitäen se tulee, tahtoo kaihontäysin käsivarsin taivahan hääsoihtuin alla painaa povelleen maan liljaseppeleisen. Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän kuohuu, käsivarret kurkoittuvat. Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään toive täyty. Kuun on täyteyskin hetkellistä. Pettyneenä painuu meri, ja sen ylväät aallot jälleen väistyy huokauksin rannan luota.
Kuule tuulta! Suhisten se liitää lehdon poppelien latvuksissa. Huokauksin paisuvin se puhuu, niinkuin ruumista se ikävöitsis kihlatakseen kesän kukkarunsaan. Mutta äänet himmenee jo. Lehväin tuuliharpussa soi joutsenlaulu yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.
Kevätkin on huokaus maan poven tumman, joka taivahalta kysyy, eikö kevät ikuinen jo puhkee. Mit' on kiuru, aamusäteen armas, satakieli, varjoin rakastettu? Eri muotoja vain huokausten.
Ihminen! jos viisautta elon halaat, kuule mua! Kahteen lakiin liittyy elämä. On kyky pyytää ensimmäinen. Pakko kieltäytyä toinen. Vapaudeks aateloi sa pakko, niin saat pyhän sovituksen ja niin yli tomun kiertotähtein porteista käyt kunnian sa sisään.
(Suom. Lauri Viljanen)
Narcissus.
Narcissus mykän lähteen yli taipuu, ja vettä aallon kirkkaan janoo suu. Mut omat kasvot sieltä heijastuu, ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.