Kuninkaan kirkko.

(Taru.)

Kerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren ja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi hän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä ympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen rakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä seisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei moista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi tahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän yksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut ja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien nähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten muistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa, oli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi sanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä vaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta pois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja kuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin tapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti taulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen siitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin taulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi oli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin tutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja sanoi hänelle: "täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista tahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni unohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta eistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan kuitenki tahallasi rikkonut?" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo vapisten: "suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa köyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen. Säästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja mielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt, jota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun en muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä rahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi, joilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle hajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni täytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi."

Syvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt havaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja oli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle vaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen tähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.

11.

Linnan isäntä ja matkamies.

(Saksasta.)

Komeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan mainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän linnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään kohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.

Tulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä lupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei linnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen vihoissansa: "ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene veikkonen matkaasi!" — "Kyllä menenki," vastasi vieras, "mutta suokaa mun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä." "Sitä en sinulta kieltää voi," lausui isäntä, "kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan sitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan."

Linnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: "ken teitä ennen asui tässä linnassanne?" — "Isäni," vastasi isäntä. — "Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?" kysyi toisekseen matkustaja. "Mun isäni isä," virkkoi isäntä vieraalle. "Ja kukas tässä teidän jälestänne on asuva?" kysyi matkustaja viimeiksi. — "Kun sallinee Jumala — mun poikani," virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä miettivän asiata.