"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa jättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä asuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän sen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä niin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä majaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties pianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja tarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän asunnon taivaassa."
Nämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen. Hän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan ja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.
12.
Autio saari.
(Saksasta kääntämä vertaus.)
Rikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran tehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan täynnä kallista tavaraa. "Mene," lausui hän, "tällä laivalla kaukaisiin maihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen annan sinulle omaksi!" — Iloissa mielin levitti orja laivansa purjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon, kulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan, ett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot rojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva jäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti palaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä ei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi uimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja istahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan autioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. — Mutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren ihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen: "terve, terve kuninkaamme!" — Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan, reutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon kaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä purpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän kultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten kansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan omassa sekä muidenki alamaisten nimessä.
Alussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden pian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin päivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja kunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella tulleensa kuninkaaksi. "Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen kansan silmät," ihmetteli hän itsekseen, "kun ovat minun oudon ja alastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He eivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin kunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat ereskummalliset tässä maailman pohjukassa."
Vihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella erästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja kokeneempi. "Selitä minulle Jumalan tähden," sanoi hän hänelle, "miksi olette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän saareen? Minnekä joudun minä viimeinki?"
"Herra," vastasi vanhus, "tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa sitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi heille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin Kaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun ihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla vastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta hänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun määräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen asunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja repaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon saareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne, jossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta kukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida, kun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. — Vanha kuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan toiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on, herrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas kumota."
"Ovatko edellisenikin," kysyi kuningas vielä, "tietäneet hallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?" — "Ovat kyllä," vastasi vanhus, "vaan muutamien silmät huikensi kuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan vastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa sitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta mielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa päiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta toiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki päivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää auttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen viheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka tahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa."