Vanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi; kauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi kovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan onnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin käyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada. — "Viisas ukko," sanoi hän taaskin haltijalle, "sinä olet ilmoittanut minulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun sen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää sitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!" — "Muista, armollinen herrani," vastasi vanhus, "alastoinna tähän saareen tulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin. Yhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä autiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita. Sitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään minne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet viljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla sanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois ajettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin, sillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet vastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi. Elä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo huomeispäivä viimeinen. — Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka rupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin."

Kuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen vireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne muuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui päivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti jo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen lomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän lisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä, kun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja ystäväin luokse.

Näissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni, jonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden kiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä pelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki niin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas kaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna laivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut maalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani hänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka vaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa parvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.

Vertauksen selitys: Rikas hyväntahtoinen isäni on Jumala, ja orjansa, jonka lähettää purjehtimaan, ihminen syntyessänsä maailmaan; saari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on maailma ja riemulla vastaan rientävät asukkaat, hänen vanhempansa, jotka hellällä huolenpidolla korjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka hänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on tapahtuva, on viisaus Jumalan sanassa. Hallitusvuotensa on maallinen elämä ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen maailma. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana toimittamansa hyvät teot. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat tavallisten ihmisten kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat maallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja kuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon, niin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.

13.

Satu pienestä Paavosta.

Metsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja ruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa mökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana päivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä, ja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. — Mikäs näin häntä itketti? — Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä tuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon tuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa kättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni Paavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta oli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle, jossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi miettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski hänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa, sillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen häntä, sanoi hän syvällä innolla: "ethän, äitini armas, jätä vielä Paavoasi?" — "Elä lapseni niin toki itke," virkkoi vienosti äiti ja suuteli poikaansa. "Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja eroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta, sillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi kuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän varmaan sinuakin auttava." "Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi jättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?" sanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. — Syvästi huo'aten vastasi äiti: "et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi, vaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa nureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti sinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin saisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani." Sen sanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui vuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä ahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen rahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.

Niin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika rientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo oli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä huokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään, ja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka hartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti paistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja niiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi. Kasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea. Heti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen sairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat sulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän uudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta vuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi taas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli Paavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta iloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä vaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi eikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut ja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä vuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka tarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli hän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat tummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin kylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi — äitinsä armas ei elänytkään!

Ja viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti mullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja kiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja toimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän muuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos pääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin kuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan käynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.

Tuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa ja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja pakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana, koska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja olonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä huolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt hautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen siinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja löysi sen lumenki peitosta. — Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän vaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: "ah, äitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit — joudu, emoni armas, joudu jo!"