Ja yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota ei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan ja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä käsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan, seisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan pelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi hän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä kävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli. Läheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: "terve tultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?" Taivahisten tavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta kirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin — se oli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa sulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli lempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa: "joudu jo, lapsi — joudu äitisi luo!"

Ja hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon sylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin muodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka nyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta hartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan, lepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän nyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä rinnalla!

Mutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat. Levoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa päivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin kaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan kirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille. Vaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin Paavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat; mikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa valkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella, kuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän kukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.

Ken sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle ja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja lausui huoaten: "äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!"

Mutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat, siellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa ylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: "ani autuaat olette!" E.S.

14.

Aikansa unohtanut.

(Taru.)

Ennen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä ijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan uuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti Raamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen kirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki kirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana. Koska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli apostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä: "Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat ajast'aikaa niinkuin yksi päivä." Tätä paikkaa ei nuori munkki käsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka mielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten tahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. — Sattui Silvio tuosta nyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin kaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta karvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli sinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin lentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä oudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun nuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä; mutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina laulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä ihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska siitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin takasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin luostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi ja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta rakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko, jonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle. Tätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän semmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän vihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle. Tuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin näki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni Silvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen joka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta uutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat hänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.

Siitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia tervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin kummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli Silvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: "ken olet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano ristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja mikä on asiasi."