Tämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman vanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa parta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa kirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin. Toiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet, tulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa oudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen. Tälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä avattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi kaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin väki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon näkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, kolme sataa vuotta, siitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista kadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti kuollut, vai muille maille paennut.
"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?" sanoi Silvio huoaten. Tuskin hetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta sai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota ei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan mitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus päänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen maan mustan tomuksi.
15.
Belisario.
Siunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se, joka on oman isänsä turva ja suojelija.
Belisario oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, Justiniano nimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt oli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan ylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa isänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä tarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme on ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä palkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat pyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut voimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki siihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja petollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka muutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin ennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt yhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion viralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin vaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen miehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä kapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi mitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet elinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö toimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka ottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei kukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen onnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari päästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan asemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti hallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan syvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen nyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista maailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään Cirinästä, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa lapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina hellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt tuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean sankarin sydäntä — ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes kerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla ja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin köyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa ilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa ja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä saattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi häntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi liehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi sokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen, ehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut kaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä. Tämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa vieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset, kunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan hautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden kautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.
Jumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa isäänsä.
16.
Elon enkelit.
Oli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa kultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät, maisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä mieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen ahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki ja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun silmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä erämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa nääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja kuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä viehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun sulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti vuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt ihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin tunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo, kaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten selitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen kuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni siitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon laiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni Toivon iloa tuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa kohensiin riemuileva ihmis-henki. — Siitä vaihtui äänen luonto taasen ja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut satakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan haudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman sulosti ja samalla surun sekaisesti. Se Muisto oil, ku rauhaa, lohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista ajan muinaisen.