Mä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne, hälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet ajatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo armas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän asti pimeä. — Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä ei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein. Vaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär Toivo, muuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa, kädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan — ja synkiähän ihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä eissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta toivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.
Ja Muisto puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet, eikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu laskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen pääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.
17.
IsmaeI ja Haagari.
(Itämainen taru.)
Koska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän Haagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä luonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa Ismaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa suruissaan erkani heistä, sanoen: "Jumala kaikkivaltias olkoon suojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!" Itkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän heistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli mielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia leipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.
Erämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin oli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon säteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä virvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta leilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi hänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos hän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä ja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.
Näin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä korotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä päivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa. Tätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja katso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde josta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä kuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona kaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän silmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki tointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka ympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja siitä vesi katoaisi.
Tätä vielä tehdessään kuuli hän etempää jalan astunnan, ja kun sitä nyt tiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian kyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta: "oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä koko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole tässä kohdin keksineet." — Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa, sekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt. Tämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla ja sanoivat Haagarille: "iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan käsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen tienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi kaikelta vaaralta". — Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen kaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun nyt leirinsä.
Oli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael ja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni ainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla, ett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes laskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki lähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe oli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa heidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä viimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.