Viimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin jäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut oli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli Ismaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa luo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle, ja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: "ken olette?" — "Ismaelin vaimo", vastasi ovesta astunut. — "Missä on miehesi?" kysyi Abraham. — "Hän on metsällä", vastasi vaimo, "ja tuskin palajaa hän sieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen." Sen kuultuaan sanoi Abraham: "minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina aamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos jotakin toisit mun syödäkseni." "Mitäs tuoda voisinkaan?" vastasi vaimo vieraalle, "maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan, ja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin". — Mutta Abraham ei nälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa, oliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden ei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi lähtiessään vaimolle: "kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi häntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä."

Kohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt hänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän lähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös, mitä lähettämänsä tervehys tarkoitti — majansa kynnys tähti hänen vaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä tämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai hän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden päästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas häntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli: "asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?" — Vaimo vastasi: "kyllä hän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän metsällä." — "Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?" kysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen vaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen kuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa, eikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja taateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi nöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei ollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja siunasi syötyänsä, sanoen emännälle: "suokoon Jumala näitä anteitansa sinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin käytöksesi!"

Ismaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä majassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka lupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa vaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: "kun miehesi joutuu metsältä, niin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni, että mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen." Vieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen metsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael: "syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän puheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti niillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki edeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme." — Ja niin he tekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla, kunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi Ismaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas kansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on avaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.

18.

Parahin kiitos.

Rikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki parani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta huoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai nyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli taivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut ja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat vihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa hyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli nuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin lausui hän: "ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja iso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä Sun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle; mutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän tarpeensa kaiketta kostotta."

Nämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan, ja lausui vastaten: "kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne ei kostosi yletä — siis seuraa minua!" — Kehoituksen kuuli rikas nuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen majahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse perheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella kovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta, silmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei lapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte oli kuolema heidän äitinsä korjannut.

Tupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: "kas, tässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle!" — Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä onnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet ja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten kiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta nuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: "niin te'e vastakin, ystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä ja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja lohduttelet."

19.

Kuinka Äkäpussi rangaistahan.