(Shakespearen mukaan.)

Kähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi tytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja äkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi. Siis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt käydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi nuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli hiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille sulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli miehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.

Yhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen, joka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua pitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin, kuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida tämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi käyttäimään siivosti ja nöyrästi.

Neronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias Kähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta kaikin puolin hyvä-avuista tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa yleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon lempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt tänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä joutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista ja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen luonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla. Huoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon neuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä oli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla sanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. — Tämän kuultuaan huusi iloissaan Neronen: "kas se on kelpo tyttö! minä rakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen puheellensa." Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen: "minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te tunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen omaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne kanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni taivutella?" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen; vaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun lupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi eli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet Nerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.

Neronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien mielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti välttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa minusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista kuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta, sanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt ruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen kaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä matkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua viipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen ylenkatseella edessään seisovata Neroista. — "Hyvää huomenta, Aunetta; niinhän teidän on kuulemma nimenne," virkkoi Neronen. Aunetta, josta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi närkästyneenä: "siksihän puhuttelevaiset minua sanovat." — "Se ei ole totta," väitteli Neronen — "teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin kauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista olette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa, ja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän lempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne pyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni kanaksi."

Tähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären hyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja viha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta sulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän tulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki sanoi Aunetalle: "jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo luvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei vien minä teidät emännäkseni kotiini." —

Kuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että neito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana sunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta valheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi hirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet semmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi naurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me olemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee vasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan ollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä: "jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle sieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin valmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa kalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta Aunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla pitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä vietämme häitä! — Hyvästi siksi!"

Sunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä odotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta, luullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli kauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä koristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes ylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se toimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut mistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta Neronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen vaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan, lähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki naurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli hänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen sanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti kirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä hullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä. Siinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton ja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi pelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä ollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja viskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli liian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa. Sanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta Neronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen siinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen vaimonsa parantamiseksi.

Kauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja herkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen käsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa nuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä häntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja mielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään, kiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa ja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin kovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.

Matkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean hevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen satulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi ratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti hän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan kunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä silmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta niinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä oltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan uuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei Aunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli valmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään ruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien palvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä hän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi huonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta matkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle mennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan syyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne ympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle rahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen käydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt kuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin huonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa levolle mennä.