Ajan luku muinaisina aikoina.
Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva pituus ja koko johdatti vähitellen tiima-lautojen tekohon. Tämmöisiä patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä. Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden vesi-uuriksi. Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan, joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten Kyyros-nimisen kuninkaan aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390 jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio Harun al Raschid vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle Suurelle Kaarlolle. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet, joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.
Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia. Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä. Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua, kumottiin koko näin laadittu hiekka-uuri toiselle päällensä. Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat. Semmoisia tiima-lasia nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.
5.
Nykyisten kellojen keksintä.
Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki rattailla käyvät kellot, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.
Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä luoti-kelloja käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen, vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla teki Ranskalainen munkki Gerbert, joka sittemmin hallitsi paavina II:n Sylvesterin nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344 valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan maalta mainion Heinrich von Wich-nimisen kelloinekijän joka valmisti Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.
Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia, ett'eivät heilurin taikka pendelin puutteessa käyneet tarkasti. Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija Galilei (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka sitä alati piti liikkeessä.
Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä, kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa lakkarissa. Tämmöisiä lakkari-kelloja valmisti ensiksi eräs Saksalainen, nimeltään Pietari Hele, Nyrenberg'in kaupungissa noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki Nyrenbergin muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello sopimahan sormuksen kantaanki.
6.