Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli kappale kuu oikeastaan ompi?"
Antti: "Enkä tiedä. — Miksi häntä itse arvelet?"
Elsa: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."
Antti: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on tuolla äitimme aitassa."
Elsa: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"
Antti: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; — nyt sen vasta havaitsen! Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."
Elsa: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi lysti tietääksemme! — No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme, kysykäämme häneltä."
Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä, ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän istuu tuolla tähtien joukossa?"
Setä: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."
Elsa: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt? Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"