"Muut lennelköötkin korkialle,
Mun ompi maassa matkani.
Ja sen mä näytän maailmalle
Ett' ompi Kaari kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."

"Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp' en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."

Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua. Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti. Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.

Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. — Eerikki oli veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi Herttuakunnassaan Suomessa aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi nai Puolasta, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla. Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut, vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin Gripsholman linnassa. Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. — Kohta sen jälkeen näytti kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut, sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa Suomessa, johon viimein vuonna 1581 lisäsi Liuksialan kuninkaan kartanon Kangassalan pitäjässä.

Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana, kaksi lastansa Henrikki ja Arnolti kuolivat jo nuorella ijällä, ja poikansa Kustavi eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä Sigri oli naimisessa Suomen laamannilla Henrikki Totilla. Vävynsä, tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa. Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot, tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu muistomerkki vieläkin on tallella.

14.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.

Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla, ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen Kustavi Adolf. Hän ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.

Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista, nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa puolesta heiltä uskollisuuden valan. — Siitä ilmoitti hän alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt, Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."

Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, — kukaties ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti kyyneleitä.