Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä
Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,
Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,
Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.
Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,
Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,
Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan,
Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.
"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,
Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!
Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,
Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."
"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,
Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt.
Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna,
Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."
Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,
Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin,
Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,
Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:
"Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,
Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"
Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,
Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;
Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen,
Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.
"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,
Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.
Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,
Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."
"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen
Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.
Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,
Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."
"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,
Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.
Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, —
Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."