Lukukammarinsa ikkunassa seisoi pastori ajatuksiin vaipuneena ja katsoi heidän jälkeensä. "Yrjö-parka," ajatteli hän, "oletko sinä koko seurakunnassa ainoa, jolla ei ole sunnuntaita? Kaikki muut lepäävät sabattina — he voivat ainakin tehdä niin, jos tahtoivat — ja he voivat käydä Jumalan huoneesen, kun soitetaan yhteen — mutta sinä et saa. Ja sinullakin on sydän, joka tarvitsee — joka kentiksi halajaa elämän leipää. Sinä haluat ehkä elämän lähteestä vahvistavaa juomaa, joka saattaa antaa sinulle voimaa tulevan viikon työhön. Ah, kuinka en ennen ole ajatellut tätä, enkä oikaissut tuota vääryyttä! Syntihän on antaa asian näin jatkua."
"Minä en tiennyt sitä," sanoi paha sydän, joka tahtoi puolustaa itseänsä.
"Niin, mutta sinun olisi pitänyt tietää se. Miksi et sinä nähnyt, kuullut etkä ajatellut sitä vahinkoa, joka syntyi näin laumasi yhdelle jäsenelle? Se oli synti!"
Murheellisena katsahti pastori pojan Perään, joka ikäänkuin elävänä nuhteena tuli hänen omalletunnollensa. Yrjö ei ollut vielä kaukana pappilasta. Fylaks teki kyllä tehtävänsä, mutta ei hanhet sentään kiirehtineet. Monta pysähdystä oli heillä tänä sunnuntai-aamuua. Milloin survasi uroshanhi pari nuorta hanhea kumoon, kun hän kallistellen kulki tiellä, milloin taas erosi joku heistä syrjään ja synnytti epäjärjestystä. Yrjön täytyi kääntyä takaisin auttamaan yhtä jaloilleen kaatunutta hanhea, joka oli erittäin kömpelö ja kykenemätön auttamaan itseänsä. Kun hän näin kääntyi lukukammariin päin, näki pastori hänen kapeat, laihat kasvonsa.
Uskolliset, isot silmät olivat myös samaan suuntaan käännetyt. Pastorista näytti, kuin Yrjö usein itkisi. Hänen vaatteuksensa oli erittäin halpa. Kirja pistäytyi näkyviin taskusta. "Ihmettelenpä" ajatteli pastori, "mikä kirja hänellä on, jota hän aikoo tutkia tuolla ylhäällä vuorella." Sen saamme sanoa pastorille. Se on melkein ainoa perintönsä edesmenneeltä äidiltänsä — hänen Wanha virsikirjansa. Siitä aikoi hän lukea lempivirsiänsä.
Mitä kauemmin pastori katseli poikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Hänestä tuntui, niinkuin pitäisi hänen heti mennä pyytämään Hanhi-Yrjö-raukalta, joksi häntä yleisesti kylässä kutsuttiin, anteeksi.
Suruisena jätti hän ikkunan, suruisena nousi hän saarnastuoliin. "Joka kyynelillä kylvää, se ilolla niittää." Tästä murheellisesta sydämestä tulevat sanat olivat sellaiset siemenet, jotka tekivät hedelmiä muissa murheellisissa sydämissä ja vaikuttivat elämän ylösnousemisen.
Ystävämme Yrjö oli sillä välin ennättänyt "Hirvenhypylle". Niin nimitettiin jyrkkää, kylän takana olemaa vuorta, ja siellä pysähtyi hän hanhiensa keskellä Fylaksin kanssa.
Hanhet näyttivät koteutuvan erittäin hyvin pehmeässä, raittiissa ruohostossa ja kuleksivat mielissään edestakaisin. Mutta niin ei ollut Yrjön laita. Hän asettui vuoren reunalle, johon kylä näkyi. Siinä seisoi hän ja katsoi päätänsä kääntämättä samaan suuntaan. Seisotkos siinä kattotiiliä laskemassa — mikä ilo sinulle siitä on? Miksi on sinun kasvoissasi noin tuskalliset rypyt? Aiotko itkeä?
Kylässä soitettiin kirkkoon. Se oli rakas kaiku, joka niin ihmeellisesti vaikutti sydämeen ja kosketti sen sisällisimpiä kieliä. Isätön ja äiditön poika katseli kirkkoväkeä, joka meni kuulemaan Jumalan sanaa. Hän näki harmaapäitä vanhuksia, jotka hiljaa kulkivat hautakumpujen ylitse kirkkotarhassa. Hän näki naisia, kuinka ne kauniissa juhlapuvuissaan astuivat kirkkoon, useimmat kunnioitusta herättävällä tavalla, ja hän ajatteli siinä omaa autuasta äitiänsä, joka ennen meni heidän joukossansa. Hän näki poikia, hänen ikäisiänsä — ah, vaikeinta kaikista oli nähdä heitä, kun ei itse saanut mennä muassa. Hän tunsi heidät kaikki ja muisti niin hyvin entiset ajat, jolloin hänkin oli heidän seurassansa, yhtä iloisena kuin hekin. "Teillä on niin hyvä olo, parempi kuin itse tiedättekään" sanoi hän itseksensä ja kumartui eteenpäin, ikäänkuin hän olisi halunnut itsellensä siivet lentääksensä alas kylään ja pitääksensä jumalanpalvelusta muiden kanssa.