Oliko siis Yrjö aina arvoksunut niin suurena etuna kuulla Jumalan sanaa? Ei — ei aina; mutta ihmisen taipumus on sellainen, että hän vasta sitte, kun hyvä otetaan häneltä pois, oikein tuntee sen arvon, ja nyt tunsi Yrjökin, kuinka hyvä olisi istua kuulemassa, mitä pastorilla olisi sanomista. Sitä paitsi tuntui vaikealta, kun hän oli kukatiesi ainoa, joka oli siitä estetty — ja äitihän oli poissa. Tuntuipa kuin ei koko avarassa maailmassa olisi ketään, joka hänestä huolta pitäisi. Tämmöistä lienee ehkä jokainen tuntenut joskus elämässänsä, mutta useimmat luultavasti vähemmällä syyllä kuin Yrjö.
Kellon ääni vaikeni. Sitä seurasi semmoinen hiljaisuus, kuin koko maailma olisi seisonut juhlapuvussa Luojansa edessä ja viettänyt sabattia. Mutta Yrjöllä ei ollut ensinkään rauhallisia sabattitunteita. Hän seisoi vuorella katsoin suljettua kirkon-ovea, mutta katkeruus sydämessä. Silloin kuului kirkosta kerrassaan voimakas ja suloinen veisu:
"Ah, sielun, vallita suo Herran,
Ja turvaa Isääs rakkaasen;
Hän vaivoista sun päästää kerran
Suo sulle rauhan ijäisen.
Ken uskaltaapi Jumalaan.
Santaan ei salva huonettaan."
Selittämätön tunne kävi pojan läpitse ja kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä. Se oli Jumalan hyvä työ, sillä hänen sydämensä huojentui, ja ennenkuin seurakunta tuolla alhaalla lopetti virtensä, oli Irjakin jo itkunsa itkenyt. Siinä istahti hän kivelle, etsi virsikirjastansa äitinsä lempivirren ja alkoi sielusta ja sydämestä sitä lukea. Ja aina kuu hän luki noita hyviä, vahvistavia sanoja, jotka olivat lähteneet uskovaisesta sielusta, tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi virkistynyt raittiista lähteestä. Hänestä tuntui niin keveältä, niin autuaalliselta, niinkuin hän, eroitettuna kau'aksi kaikesta tuskasta ja murheesta, olisi levännyt Jumalan sydämellä. Suru oli mennyt ohitse. Nyt oli ainoasti ilo ja riemu, ja kuka voi olla vaiti niin onnellisena ollen? Yrjö alkoi laulaa kilpaa kirkkoväen kanssa, yhteen ääneen taivaan enkelien kanssa ja selvästi kaikui lohdutetusta lapsen sydämestä ylhäällä Hirvenhypyllä:
"Ah, taivaassa, ah, taivaassa,
Miss' asuu Jumala,
On autuus jalo armonsa,
Jot'ei voi kertoa!
Kasvoista Luojan kasvoihin
Saan nähdä silmin valvovin,
Sun, Herra Sebaot.
Ah, taivaassa, ah, taivaassa,
Mi kirkas valo vaan!
Ei auringossa kirkkaassa
Sen vertaa milloinkaan.
Aurinko, jok'ei laskeu,
Ei pimene, ei mustetu,
On Herra Sebaot."
"Pih, pah", kaikui metsän läpi, juuri kun Yrjö aikoi alkaa seuraavaa värssyä. Säikähtyneenä hypähti hän ylös, katsahti ympärillensä ja "pih, pah," kaikui vielä kerran. Ennenkuin Yrjö ennätti katsoa, mitä tapahtui, kuuli hän kovan ivanaurun ja näki metsänvartijan tulevan Mustaansa, samalla kun Fylaks haukkuen syöksi häntä vastaan.
"Maltas — minä kyllä pidän sinua varalla, minä, tuhma poika! Tällä kertaa olen tavannut vaan kahta hanhea, mutta jos sinun siipikarjasi vielä kerran tulee herrasväen vainiolle, niin saat silloin itse ryömiä koiran koppiin — sen minä sinulle sanon, tiedä se!"
Kauhistuksesta kylmänä seisoi Yrjö ja katseli silmiänsä kääntämättä miehen ankaroihin kasvoihin. Hän seisoi siinä suu auki, vaan ei voinut lausua sanaakaan.
"Kerjäläissikiö, mitäs siinä seisot ja töllistelet minuun? Ne makaavat tuolla vesakossa — voithan mennä ne ottamaan paistiksesi, jos haluttaa."