"Kuoliaaksi ammuttu — kaksi hanhea kuoliaaksi ammuttu!" sammalsi poika mieletönnä.
"Niin, ja entä sitte, kun et pidä parempaa huolta. Toisella kertaa minä ammun useampia," sanoi metsänvartija vielä pilkallisesti nauraen ja meni tiehensä.
Yrjö juoksi osoitetulle paikalle. Fylaks oli siellä ennen häntä ja vainusteli noita kahta lumivalkeata hanhea, jotka makasivat pensaan vieressä. Yrjö otti ne käsiinsä ja toisen kerran kovasti kauhistuen nyyhkytti hän: "Ne ovat pastorskan hanhet!" Hän heittäysi nurmelle ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa. Fylaks katseli murheellisena pientä isäntäänsä, asetti Päänsä hänen päällensä, huiskutti häntäänsä, nuoleksi hänen kättänsä, vainusteli taasen kuolleita hanhia ja käänteli niitä kaikin puolin. Mutta ah, ne olivat ja pysyivät kuolleina. Yrjö nyyhkytti yhä äänekkäämmin ja katkerammin. Elämässä on tapauksia, jotka ovat ikäänkuin terävä miekka, joka käypi läpi sielun. Se koskettaa juuri hellimpiä tunteitamme. Jos joku väärinteko on sen syynä, on tämä vielä vaikeampi. Mutta ole hiljaa, odota Jumalaasi, sillä Hänen käsissänsä on sielusi. Kun huomaat, mitä sydämesi kammiossa oli, vetää Hän pois terävän aseen, ja ehtoon murhetta seuraa riemuissa aamu. Mutta jos ehkä saat kauankin kärsiä, niin ajattele silloin hiljaista ja nöyrää Vapahtajaasi — opi Hänestä kärsivällisyyttä. Tulee päivä, jolloin kiität murheestasi.
Kirkonkellot olivat jo aikoja sitte vaienneet ja kansa hiljaisuudessa mennyt kotiinsa. Saarnattu sana oli suurella voimalla julistettu ja oli siunausta tuottavana mennyt moniin sydämiin. Se oli saattanut ilmi monta salaista haavaa, mutta oli myöskin vienyt haavoitetut ristille, sen "vaivamiehen" luokse, joka voipi parantaa kaikki puutteemme ja kruunata meitä armolla ja laupeudella.
"Miten kauan Hanhi-Yrjö viipyy tänään", sanoi Rauha-Liisa, talollisen vaimo naapurillensa. "Hän saisi päivällisen meillä tänään; mitähän pojalle vaan on tapahtunut?"
Mitä hänelle oli tapahtunut? Niin, ylhäällä Hirvenhypyllä istuu hän
Fylaksin ja kuolleiden hanhien vieressä, istuu allapäin, puhuen
Jumalansa kanssa.
"Ilkeä metsänvartija!" oli hän alkanut. "Se ei ole totta, että hanhet olivat hänen maallansa, ja jospa olisivat ollutkin, niin ei hänen sentään olisi tarvinnut niitä heti ampua. Mutta hänen ilonsa on kiusata muita. Malta vaan, metsänvartija, kyllä Jumala tapaa sinutkin kerran vielä." Tällaiset olivat pienen hanhipaimenen ajatukset. Silloin tuli taas kyynelvirta, ja sen jälkeen katkera ajatusjuoksu. Mutta Herra Jesus, hänen Vapahtajansa, tuli hänen luoksensa ja puhui hänen sydämellensä:
"Yrjö, piditkös huolta siitä, mitä sinulle oli uskottu?" Tämä kysymys käsitti hänen ja tunki syvälle hänen omaantuntoonsa. Vihdoin täytyi hänen vastata: "En!"
Omantunnon ääni sanoi vielä: "Yrjö, jos tuo metsänvartija on niin ilkeä mies, mikset rukoile Jumalalta armoa hänelle?" Yrjö ajatteli ristiinnaulittua Vapahtajaansa ja luuli näkemänsä haavat Hänen käsissänsä ja jaloissansa. Silloin muisti hän myös sanat: "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät!"
Poika punastui. Hän kuuli taas tuon näkymättömän ystävän kysyvän itsessänsä: "Yrjö, uskotkos minun lukeneen pääsi hiukset — ja jos sen uskot, niin luuletkos metsänvartijan voineen ampua hanhesi, ilman etten minä olisi sallinut tapahtua sinulle tämän vahinkon?"