Mitä näkivät he siis?
Siinä seisoi Yrjö-raukka vaivaisena syntisenä napisten ja nyyhkien.
Maassa hänen edessänsä olivat kuolleet hanhet. Onpa näkyjä semmoisia,
jotka laimistavat ankarimmankin miehen, niin että hänen täytyy sanoa:
"Rangaiskoon, ken tahtoo ja taitaa; minä en voi!"
Rehellisesti ja totisesti kertoi Yrjö, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka hän kaikeksi onnettomuudeksi ei pitänyt huolta hänen haltuunsa uskotuista hanhista, kuinka kaikki tyyni oli hänen syynsä, ja kuinka hänen ei ainoasti täytynyt omistaa tämä syy, mutta myös koettaa korvata rikostansa, niin paljon kuin mahdollista oli. "Martin markkina-aikana minä saan palkkani, herra pastori, ja silloin minä ostan kaksi kaunista hanhea pastorskalle, mutta siihen asti rukoilen minä herrasväkeä kärsimään minua ja anteeksi antamaan minulle."
Pastorska katseli suruista silmin kauniita hanhiansa, jotka olivat olleet hänestä erittäin rakkaat, koska hän oli itse ne kasvattanut; mutta se ei ollut hänen suurin murheensa. Itkevällä pojalla suuressa murheessansa — kas tällä oli jotakin sanottavaa hänen äidinsydämellensä. Kun hän nyt läheltä katseli pientä Hanhi-Yrjöä, niin seisoi kerrassaan hänen Fredrikkinsä kuva hänen silmäinsä edessä — hänen ainoan poikansa, jonka Herra oli hyväksi nähnyt vuosi sitte ottaa kotiin luoksensa. "Sama kirkas, uskollinen katse hänen silmissään," ajatteli hän, "ja kasvopiirteissäkin on todellakin joku yhtäläisyys." "Ah, Jumala!" huokasi hän itseksensä, "Herrani ja Jumalani, mitä tahdot meidän tekemään?"
"Yrjö," sanoi pastori lempeällä äänellä, joka lankesi niinkuin suloinen kaste pojan kuumaan sieluun, "sinä et ole ollut kyllin huolellinen laumasi suhteen, ja siinä on sinun rikoksesi; mutta minä näen, että sinä kadut, ja sentähden minä annan sinulle anteeksi, ja sinä äiti," sanoi hän pastorskalle, "sinä myöskin annat hänelle anteeksi, vai kuinka?"
Pastorska seisoi rapulla, nojaten käsipuuhun. Hän katseli lempeästi poikaa ja mitään virkkamatta ojensi hänelle kätensä. Hänessä liikkuivat suuret, ihmeelliset ajatukset. Hänen mielensä teki sulkea pojan syliinsä.
"Yrjö," sanoi hän vihdoin, "mene nyt kotiin kaikkine muine hanhinesi, vieden kunkin paikallensa, ja tule sitte tänne. Minä olen laittanut niin, että sinä saat päivällisen täällä."
Poika tunsi olevansa puolitiessä taivaasen. Että hän tapasi niin paljon rakkautta siellä, jossa hän oli odottanut ja ansainnut toraa ja rangaistusta, se masensi hänen tykkänään. Äitinsä kuoltua ei kukaan ollut puhutellut häntä näin ystävällisesti. "Jumala siunatkoon ja palkitkoon herra pastorin ja armeliaan pastorska-rouvan," oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi pakahtuvasta sydämestänsä, ja suudeltuansa heidän käsiänsä, meni hän tiehensä.
Kas nyt vaan! Nyt juokset sinä Yrjö tiehesi iloisena ja vilkkaana, kuin nuori peura, mutta tänne tulit sinä hitaasti, kuin vanha mies. Mihin on se hävinnyt lyijypaino, joka oli sydämelläsi? Pois, pois se on Herralta on se tullut, ja on ihme meidän silmissämme. Ja vielä suurempi ihme on tapahtuva.
Kun Yrjö seurasi hanhiansa kotiin, istuivat pastori ja hänen rouvansa ikkunan varjossa, vakavasti keskustellen. Heillä molemmilla oli ollut sama ajatus, se näet, että he ottaisivat isättömän ja äidittömän poikaraukan luoksensa ja olisivat vanhempain sijaisina hänelle.