Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena; mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta, niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika. Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen, rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan, vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.
Samassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen lausuen:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.
Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.
Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan, voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla, ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"