"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.
Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan, ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita; mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän, hän myöskin.
Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan. Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan. Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle, kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.
Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien, antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen häneen lausui:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika; "sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän; "mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin vähän."
Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.
"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni kanssasi", sanoi kettu.
Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan. Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.