Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta kuningattaren tietää kuka olin.
Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan, kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen henkensä.
Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.
En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja sanoi: — Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut, isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.
En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa surmaajaksi. — Puolisoni, sanoin, — en suinkaan moiti sinua, vaan päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.
Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä. Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.
Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan. Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.
Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla: — Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa. Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin. Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään. Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.
Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: — Oi hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?
Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. — Kurja mies, hän sanoi. — Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: — Loihtujeni voimalla käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.