Ahmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne saavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi huutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä kolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. — Näytähän minulle omenaa, prinssi virkkoi, — ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on, koska se arvioidaan niin kalliiksi.
— Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, — jos katselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin merkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta hyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen arvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre hallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista, kunhan potilas vain haistaa sitä.
— Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, — niin omenan ominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit esittää väitteesi todistukseksi?
— Arvoisa herra, huutaja vastasi, — koko Samarkandin kaupunki tietää sen.
Huutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan ominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti hänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä olevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei ollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun. Prinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta neljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain haisteltua.
Huutaja sanoi prinssi Ahmedille: — Tulkaa, hyvä herra, niin teemme heti kokeen, ja sitten on omena teidän.
Koe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista kultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi karavaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin ja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui paluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan, jossa Hussain ja Ali odottivat häntä.
Kun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan ja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain sanoi: — Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja näyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet, jotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää palkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta tuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan tavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä ominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin paikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin suoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin. Kertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni verrattavaa.
Ali-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: — Täytyy myöntää, että mattosi on ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin sinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka myöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin tavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain haluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni, koetahan katsoa itse!
Hussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella prinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja näkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi ääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: — Voi meitä, prinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista matkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi ihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet vuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet silmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki, katsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä kanssani.