Sulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi Hussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi. Ali-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi ampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen vasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat etsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt nuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi asian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten, jotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.
Hussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei voinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin puolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut enemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin ääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan kruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja mallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.
Samasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja prinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten vanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän päätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään. Niinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu, kulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja toiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä turhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen kuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka kokonaan sulkivat tien.
Suureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka tunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan mies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo korvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi varannut minulle vielä suuremman siunauksen.
Siinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen ympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu. Mutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti viettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin hän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin häämöttää valoa — aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli jättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki uhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja erinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.
Heti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet nähdessään tenhotar sanoi: — Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet tervetullut!
Ahmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän kumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja pyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: — Ihmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että maailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan hengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi ja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi keinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja kaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan sinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat. Sinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa Nurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin nuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle tarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.
Ahmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan keijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan ojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä tiukasti omassaan.
— No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, — tahdotko vannoa minulle uskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?
— Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, — mikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?