Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin", erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista, asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin. Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä "tummia" eli havupuita.
Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" ( irminsul ).
Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille. Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys, että inmarille samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan uhrattava, talvella se on sopimatonta.
Myöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia, joka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko ihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat työt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja ylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on esim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa ajattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: "Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei taivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.
Luonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät alkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten tähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain taivaan "silmiksi". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa taivaan "hyväksi silmäksi" ja kuuta sen "pahaksi silmäksi". Ukkosen jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun erikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin käsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.
Tähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat eräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että kuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin auringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia "varjoja" eli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen. Auringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää kohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten kerrotaan myös rukoilleen aurinkoa "heittämään armollista valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". He pyysivät siltä varsinkin "iloista maitokesää". Taivaan- ja auringonjumala saattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen syrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset auringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten ja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.
Aivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin, kun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun auringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja heikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin myös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän asetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: "Valkoinen aurinko, anna lapselle verevät kasvot."
Rukouksissa aurinkoa usein puhutellaan "aurinkoemoksi"; tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen olento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: "aurinkoemo nousee" tai "aurinkoemo paahtaa maata". Huomattava tässä suhteessa on myös rengas aurinkojumalan kuvana.
Kuun uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä ihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen menestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun tienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi vaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti: "Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu voi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen aikana."
Tsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen puoleen kääntyessään "kuuemoksi". Kansojen runoudessa personoidun auringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut Pohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta. Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti mies- ("aurinko-isä"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden keskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä tai kumpaistakin miespuolisena olentona.