Elollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja hartaimmin maata, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään "maaemoksi". Näyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi olennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös paimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan siellä, missä "maaemo" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten etäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri maagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim. eskimot "mereneukkoa", jota he nimittävät "ruoka-astiakseen".
Kuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen kansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset pitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden mongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa terävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista intiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs: "Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja raadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko minun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään ruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies! Mutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?" Giljakki sanoo: "Ken maata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian." Jonkinlainen paha omatunto kuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan rukoilee, ettei maaemo "suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata".
Tsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. "Jollei maa eläisi, ei se voisi mitään kasvattaa." Lisäksi hän on vakuutettu, että "maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa ihmiselle ravinnon ja haudan." Maalle uhrataan yleensä mustia eli maankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit sanovat sen tekevänsä, "jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa". Toisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien mielestä ei maaemolle "sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu".
Kuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse aineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita. Käsitys, että maan sielunvoima, "väki" tai "onni", kätkeytyy maasta otettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. "maan eli maa-onnen varastamis"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato."
Kun tsheremissitalokas huomaa, että "pellon menestys" on poistunut hänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on tutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta viime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se henkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin salaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota virsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan takaisin "pellon menestyksen" hän palvoo sitä sanoen: "Kasvata viljaa, älä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä pellossani!"
Mordvalaisten "peltoemon" voi "hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa vieraaseen peltoon".
Tshuvassien "maan varastamiseen" liittyvät menot muistuttavat häitä, maaemolle valitaan näet tällöin elävä "sulhanen". Tämän tulee olla nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on niin rasittavaa, että "sulhanen" kestävyydestään huolimatta harvoin saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten helistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian kuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön hiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon "sulhasen" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin esiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Olemme saapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta arvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan." Tällä välin "sulhanen" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: "Niin rakasta sinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta pyyntöämme." Sulhanen kumartaa jälleen. "Ota mukaasi, kallis morsian, kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista." Kun jälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin vankkureihin. "Sulhanen" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin laulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen raikuessa saavutaan kotikylään, menee "sulhanen" lapio kädessä ensiksi oman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset "morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni. Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme, metsiimme ja jokiimme." Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista ajopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat peltosaralleen.
Kun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa "emo" ja "vaimo", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu hedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös Inkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:
"Sämpsä poika Pellervoinen makasi emintimensä keskellä jyväkekoa."
Tsheremissit puhuvat sellaisestakin maan sielusta (ört), joka voi irtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät myös, kuten votjakitkin, "pellon sieluksi". Kun "sielu" on maassa, niin "maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa kasvattaa ruohoa eikä viljaa". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa asuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee taloon, sanotaan Soikkolassa: "Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan pois." Myös sanotaan: "Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy."