Personoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai merenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.
Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös jokiemosta. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa "Volga-emoksi". Vorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen sanoen: "Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna meille kaloja koko vene täyteen."
Vedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä hedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai järven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta uhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös vesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee palvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla veteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös vuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu tulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä ja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan saattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa tiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon sillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian kuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen poudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se on välttämättä puhdistettava.
Kun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy käsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä nähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa inkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa olevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät he rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja vaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan y.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee tällöin: "Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut sinua ja senvuoksi en synnytä lapsia." Epäilemättä saa germanien usko, että lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä selityksensä.
Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan, jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä. Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin. Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo, mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään veteen.
Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan. Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.
Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni (= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:
"Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat."
Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.
Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon. Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne. Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla. "Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima. Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia, johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta, joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."