Vanhan seidan asemesta voitiin ruveta uudelle uhraamaan. Kun lappalainen oli halukas hankkimaan itselleen uuden suojelushaltian, etsi hän kiven, joka jollakin tavalla herätti huomiota ja vihki sen virkaansa määrätyillä menoilla. Ennenkaikkea se oli voideltava verellä tai rasvalla:
"Voitelen, voitelen pyhää seitaa, syö tai ole syömättä, ole kuitenkin jumalani!"
Merilappalaiset käyttivät tähän tarkoitukseen hylkeenrasvaa. Vasta voitelun jälkeen oli seita jumala ( ibmel ).
Jotta kivijumala pysyisi suosiollisena, piti sitä usein uhreilla hyvittää. Senvuoksi lappalaiset voitelivat sitä tavan takaa ja heillä näyttää olleen yleiseen se käsitys, että mitä taajemmat ja runsaammat uhrit, sitä parempi jumalakin. Kun seidalle lakattiin uhraamasta, menetti se samalla mahtinsa.
Sompiojärven lappalaisten tietää perinnäistieto olleen jumalia valitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät jumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään sattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä tahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen silmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen. Tämän ainoalaatuisen tiedon mukaan olisi lappalaisilla siis ollut n.s. silmänräpäysjumalia, joita tutkijat ovat luulleet tavanneensa muutamilla luonnonkansoilla.
Kivien ohella oli lappalaisilla, kuten jo Peucer tietää, puisiakin seitoja. Ne olivat joko kiintonaisia kantoja tai maahan pystytettyjä paaluja. Tornaeus sanoo, ettei puuseidoillakaan yleensä ollut mitään erikoista muotoa. Ainoastaan siinä paikassa, missä Tornionjärvestä joki lähtee, oli kuohuvan Darra kosken saaressa muutamia ihmisennäköisiä patsaita. Ne seisoivat rivissä perätysten, etumainen oli miehen kokoinen, neljä muuta olivat jonkun verran pienempiä; jokaisella oli hatuntapainen päässään. Appelgren selittää, miten Suomen lappalaiset ovat puuseitojaan valmistaneet. He katkaisivat elävän puun noin yhden tai parin kyynärän korkeudelta, muodostivat sen pään ratin muotoiseksi, tasoittivat sileäksi ja kattoivat kiviliuskalla estääkseen siten puuta mätänemästä. Tällaisia patsaita kertoo hän lappalaisten laatineen "veden kunniaksi" kalarikkaiden vesistöjen varsille. Salminen sanoo lappalaisilla muistelujen mukaan olleen eri "veden jumalat", joille kalanpyynnistä tultua uhrattiin ja pyhitettiin "kalakarsikot".
Plantinus ilmoittaa Ruotsin lappalaisten "uhrikantojen" olleen parin kolmen kyynärän pituisia. Niille tehtiin karkea ihmishaahmo, "pää ja kaula", jotka sitten voideltiin verellä. "Uhrikantoa" käytettiin ainoastaan kerran, mutta "ei silti milloinkaan hävitetty". Senvuoksi saattoi Noraeus yhdessä paikassa nähdä "lukemattoman joukon puujumalia". Puupatsas kuvasi sitä haltiaa, jota kulloinkin palvottiin. Siihen viittaa Noraeuksen huomautus hänen kuvaillessaan lappalaisten vainajainpalvelusta: "puukuva, mikä tehdään, tarkoittaa henkilöä, jolle uhrataan".
Lappalaisten kivi- ja puuseitojen suhdetta toisiinsa valaisee Högströmin muistiinpano: "Epäilemättä on heillä jokin määrätty eroavaisuus, milloin eri jumalille uhraavat, mutta sitä en tunne. Kuitenkin, mikäli olen saanut tietää, he palvovat kivijumalia silloin, kun ovat niitä lähellä, mutta muulloin puisia." Näyttää siis siltä kuin puupatsaita olisi pystytetty vain tilapäisesti, ehkä etäämpänä sijaitsevassa pyhäkössä asuvan haltian kuvaksi. Kiviseitoja sanoo Högström lappalaisten pitäneen paljoa pyhempinä kuin puisia.
Uhreja seidalle ei laajan Lapin kaikilla alueilla tietysti toimitettu aivan yhtäläisin menoin. Ainoastaan yhteiset pääpiirteet ovat ikivanhoja, paikallisilla eroavaisuuksilla saattaa usein olla myöhempi, vieras alkuperä.
Parhaimpia meille säilyneitä uhrikuvauksia on Rheenin Luulajan Lapista. Kun lappalaiset olivat päättäneet uhrata, sitoivat he uhrieläimen kotansa taakse, pistivät sitä puukolla sydämeen pannen säilöön sydänveren. Sarvet sekä kaulan ja pään luut ynnä sorkat kantoivat he pyhiin paikkoihin, mihin heidän kivensä olivat asetetut. Kun lappalainen saapui sellaiseen paikkaan, otti hän lakin päästään, kumarteli seitaa sekä voiteli sitä uhrieläimen verellä ja rasvalla. Sarvet ladottiin kiven taakse päälletysten suureen ryhmään, jota nimitettiin "sarvitarhaksi" ja jossa joskus saattoi olla tuhatkuntakin sarvea. Uhrilihasta, jonka uhraajat itse nauttivat, leikattiin pieni pala kustakin jäsenestä, pujotettiin koivunvitsaan ja ripustettiin sarvien etupuolelle. Toisinaan toimitettiin itse uhrieläimen teurastuskin pyhässä paikassa, missä myös lihat keitettiin ja syötiin. Paitsi luita jäi teuraan nahka uhrivuorelle. Niurenius huomauttaa, että uhriteuraan pää ripustettiin puuhun.