Kemin lappalaisten seitauhria kuvailee Tuderus. Seitakiven viereen pystytettiin puu, jota nimitettiin luele-muor ("uhripuu"). Ennen uhraamista tiedusteltiin kiveä kohottamalla, mitä jumala halusi, jotta jokin määrätty asia tapahtuisi. Uhripuuhun sidottiin silloin uhriteuraaksi valittu eläin, joka "pitkän puheen jälkeen" teurastettiin. Verellä voideltiin puu ja kivi, ja kun liha oli keitetty, leikattiin pieniä liuskoja, jotka pujotettiin vitsarenkaaseen ja ripustettiin uhripuuhun. Senjälkeen ruvettiin uhriaterialle. Jos jotakin jäi syömättä, ei sitä saanut viedä kotiin, vaan oli jätettävä paikalle samoinkuin teuraan nahka ja luut. Siinä tapauksessa, että jumala tyytyi ennen teurastettuun poroon, ei tarvinnut uhrata muuta kuin pää, otsanahka sekä sydän. Uhripaikasta palatessa piti astua peräovesta kotaan, missä vielä syötiin erikoinen ateria.
Norjan lappalaisten sanoo Olsen leikanneen jo ennen teurastamista pienen palan eläimen kummastakin korvasta ja hännästä sekä asettaneen ne "esipalaksi" jumalalle. Uhrieläin teurastettiin pistämällä ja nahka nyljettiin siten, että sarvet ja sorkat jäivät siihen riippumaan. Tällöin valmistettiin muutamia ikäänkuin pieniä keppejä, joihin ristiinrastiin piirrettiin juovia ja kuvioita. Keppejä nimitettiin "uhripuiksi" ( lödmorra, oik. luottemuorra ) ja asetettiin teuraan verellä voideltuina epäjumalan ääreen; niiden tarkoitus oli olla tuohuksien sijaisina. Näemme siis, että lappalaiset tässäkin ovat saaneet vaikutteita naapureiltaan. Teuraan lihat paloiteltiin aivan kuin teurastuksessa ja kustakin jäsenestä leikattiin palanen epäjumalalle. Tuli tehtiin määrätylle keittopaikalle, jonka läheisyydessä mikäli mahdollista tuli olla lähde tai puro; teuraan lihat keitettiin kaikki yhdellä kertaa. Rasvalla, joka padassa kohoaa pinnalle, noita voiteli samoinkuin verelläkin muutamia omituisia kiviä ja asetti ne uhripaikalle muun uhrin ääreen. Senjälkeen hän seuralaisineen söi koko teuraan pitäen huolta, etteivät luut joutuisi hajalle; lopuksi ne kerättiin uhripaikalle, minne myös eläimen nahka jätettiin. Uhritoimituksen aikana lappalaiset joikuivat ja lauloivat lauluja, joita he nimittivät luete (vrt. suom. luote "loihtusana"). Tässäkin nimessä, jolle on löydetty vastine skandinavisessa "blöt" (uhri) sanassa, näkee vierasta vaikutusta.
Jessenin uhrikuvauksesta saamme lisäksi tietää, että uhriteuraan piti olla kaikinpuolin terve. Teurastettaessa tuli noidan asettaa erilleen eläimen turpa, silmät, korvat, sydän ja keuhkot sekä sitäpaitsi pieni osa jokaisesta jäsenestä, mutta ennenkaikkea porohärän siittimet. Nämä uhripalat haudattiin uhripitojen päätyttyä luiden kera maahan tuohesta tehdyssä arkussa, mikä vielä voideltiin eläimen verellä. Sille kohdalle pystytettiin koivunkannosta valmistettu parin kyynärän kokoinen puukuva, jonka päänä tuli olemaan kannon juuri. Tämä ei kuitenkaan liene alkuaan ollut mikään varsinainen seita, vaan pikemmin luonnonjumalien palvontaan kuuluva uhrikuva. Lappalaiset sitä nimittivät verro-muorra ("uhripuu") ja voitelivat uhriteuraan verellä. "Uhripuun" kummallekin puolelle pistettiin maahan koivunoksa niin, että niiden latvat taivutettiin yhteen sen yli. Tätä portintapaista laitosta, joka on ollut tunnettu Ruotsinkin puolella, nimitettiin kielde-muor ("viritetty puu").
Edellisistä hiukan poikkeava oli Venäjän lappalaisten uhritapa. Genetz kertoo kuulleensa eräältä lappalaiselta, joka itse oli ottanut osaa pyhään toimitukseen, että kun noita oli uhrin määrännyt, kokoontuivat kyläläiset teurastamaan poron, jonka lihat kaikki yhdellä kertaa keitettiin. Uhritoimitukseen oli ryhdyttävä varhain aamulla ja jumalia oli rukoiltava kasvot itäänpäin. Mitä lihasta jäi syömättä jätettiin uhripaikalle, samoin talja sarvineen ja sorkkineen. Nahka kuitenkin täytettiin risuilla ja asetettiin "uhripuuhun" ( lihte-mirr ) sellaiseen asentoon, että se muistutti elävää poroa. Shatkov, joka sanoo Venäjän lappalaisten uhranneen poroja vielä joku aika sitten, kertoo yhdellä kertaa uhratun 24 teurasta. Näin suurta uhrijuhlaa ei kuitenkaan näytä joka vuosi vietetyn eikä kaikkia eläimiä teurastettu yhtenä päivänä, vaan useampana, joitakuita kerrallaan. Kaikkien osaaottavien tuli peseytyä ja pukeutua puhtaaseen pukuun. Uhriruoka oli niin pyhää, ettei sitä saanut edes vaatteilleen pudottaa. Uhritoimituksen aikana noita seisoi muista erillään kääntyneenä itää kohti. Myös koivunoksilla täytetyt "porot" asetettiin pää itäänpäin. Uhritoimituksen jälkeen oli pappien jälleen puhdistauduttava.
Paitsi poroja, joiden varsinainen uhraamisaika oli syksyllä, lappalaiset teurastivat seidoille muitakin eläimiä, esim. lintuja ja muuta metsänriistaa, vieläpä naapureilta hankittuja vieraita kotieläimiä. Nämä olivat kuitenkin vain satunnaisia uhreja. Graan kertoo lappalaisten uhranneen koiran kokonaisena seidalle. Myös elävinä annetuista uhreista on esimerkkejä olemassa. Rosenvinge sanoo heidän teljenneen eläviä eläimiä vuorten rotkoihin ja luoliin jumalillensa. Samoin Kolmodin kertoo, miten perinnäistiedon mukaan lappalaiset veivät porohärkiä järvensaareen, minne ne sidottiin ja jätettiin uhriksi. Joitakuita tietoja on ihmisuhreistakin. Olsen mainitsee erään henkilön, "joka omalla kädellään surmasi viisi henkeä ja uhrasi heidän ruumiinsa Ailisvare nimiselle vuorelle, tämä kun oli hänen jumalansa". Myös Tuderus y.m.m. tietävät puhua lapsiuhreista.
Samoin kuin tunturilappalaiset uhrasivat porojaan samoin kalastajalappalaiset ruokkivat seitojaan kaloilla. Qvigstad ja Sandberg kertovat, miten viimeksimainitut palvoivat kivijumaliaan. Lähtiessään kalaan meni pyytäjä ensiksi kiven luo, suuteli sitä kolmasti ja lausui: "jos nyt saan kaloja, kun ryhdyn järvellä tai joella kalastamaan, lupaan sinulle niiden sisälmykset ja maksan." Saaliin saatuaan hän täytti lupauksensa. Samilin mainitsee erään n.s. "perkauskiven", "jolle lappalaisilla oli tapana heittää kalan sisälmyksiä ja suomuksia siinä tarkoituksessa, että he saisivat paljon kaloja niistä järvistä, missä haltioita oleskelee". Hän huomauttaa lisäksi, ettei naisten sopinut näitäkään kiviä lähestyä eikä edes kulkea niiden ympäri. Vielä viime vuosisadan keskivaiheille asti kuuluvat Norjan lappalaiset silloin tällöin salaa voidelleen kiviään. Myöhemmän ajan uhreina kerrotaan Suomen ja Venäjän Lapissa annetun seidalle myös rahaa, vaskirenkaita, tupakkaa y.m., jota asetettiin kivessä oleviin kuoppasiin.
Seitapalvonnan ohella kuuluu myös kaadetun karhun palvonta lappalaisten muinaisuskon pohjakerrokseen.
Karhunpalvonta.
Samoin kuin useille muille luonnonkansoille on lappalaisillekin metsänriista ja veden saalis ollut pyhä. Sekä metsästykseen että kalastukseen he suhtautuivat eri tavalla kuin muihin, arkielämän askareihin. Riistasta puhuttaessa käytettiin sanojakin, joilla oli tavallisuudesta poikkeava merkitys. Eräretkille piti mennä "puhtaina". [Vrt. syrjänien vastaavaa käsitystä, jota Nalimov kuvailee m.m.: "puhdistautuvat määrättyyn toimeen ryhtyessään, kuten metsästämään ja kalastamaan mennessään".] Pyydystämään lähtiessään metsä- ja kalamiehet eivät astuneet kodasta tavallisesti käytetyn oven ( uksa ), vaan erikoisen rakennuksen perällä ( poshsho ) olevan aukon kautta, jota pidettiin pyhänä ja jota tietä naisväki ei saanut kulkea, kuten uhrimenoista puhuessamme olemme maininneet. Mainittua aukkoa Kuollan lappalaiset nimittivät varr-lips ("verinen peräovi"), mikä nimitys aiheutui siitä, että verinen saalis aina sitä tietä oli tuotava kotaan. Rheen kertoo lappalaisten kodan peräoven kautta heittäneen asuntoonsa "sekä sen, mitä pyydystivät metsästä, nim. linnut ja riistan, että järvestä, nim. kaikenlaiset kalat". Eräretkiin eivät naiset saaneet ottaa osaa ja heidän oli erityisillä menoilla vastaanotettava niiltä palaavat miehet, nähtävästi suojellakseen itseään vaaralliselta kosketukselta. Niin oli varsinkin laita, kun saaliiksi sattui jokin suurempi otus. Tuderus kertoo, että, kun lappalainen "pyhän" oven kautta toi kotaan kaatamansa peuran lihat, "piti vaimolla olla valmiina lepänkuoren nestettä, jolla lappalainen, vaimon sitä pirskoittaessa, pesi kasvonsa uskoen tällä palvomisella saavansa sitä paremman peurojen pyydystämisonnen". Naisten ei myöskään, kuten Lundius tietää mainita, sopinut syödä mitä osaa hyvänsä "linnusta, oravasta, jäniksestä, peurasta, karhusta, sanalla sanoen kaikista metsäneläimistä".
Pyhimpänä riistana pidettiin kuitenkin karhua, jonka kunniaksi lappalaiset otuksen kaadettuaan viettivät peijaisjuhlaa.