Karhua eivät lappalaiset mielellään nimittäneet sen varsinaisella nimellä, vaan sanoivat sitä milloin miksikin: metsänisännäksi, vuorenukoksi, viisaaksi mieheksi, pyhäksi eläimeksi ja jumalan koiraksi. Itkonen kertoo miesten sitä Inarissa ja Koltassa nimittävän eri nimellä kuin naisten. Kun karhun oman nimen mainitsi, uskottiin eläimen sen kuulevan ja siitä vihastuvan. Pyyntiretkillä ja peijaispidoissa käytettiin karhun ruumiinosistakin tavallisuudesta poikkeavia nimityksiä.
Jos voimme uskoa Fjellneriä, oli karhulla jokin merkitys myös lappalaisten yhteiskuntaelämässä, hän sanoo näet heidän karhuntaljalla vannoneen valansa sekä solmineen lemmenliittonsa.
Enimmin pistää karhun taikauskoinen kunnioittaminen silmään pyynnin ja peijaisten aikana.
Syksyllä ensimäisen tuoreen lumen tultua lappalainen kiertää karhun ja tutkii, minne otus on pistäytynyt talvisuojaansa. Kun hän on päässyt varmuuteen karhun >pesästä, jättää hän eläimen rauhaan muutamaksi ajaksi, kunnes lunta maahan senverran karttuu, että otuksen käy vaikeaksi siinä liikkua. Usein tapahtuu karhun pyydystäminen vasta maalis- tai huhtikuussa. Silloin lappalainen kutsuu lähimmät sukulaisensa ja ystävänsä karhuntappoon. Vieraiden saavuttua ei heti ilman muuta käydä saaliin kimppuun, vaan ensiksi on vanhan tavan mukaan arparummulla tiedusteltava yrityksen menestystä. Niin pian kuin asia on selvinnyt, asettuvat metsämiehet ikäänkuin sotariviin ja marssivat peräkkäin määrätyssä järjestyksessä karhun pesälle. Rivin ensimäisenä astuu se, joka otuksen on kiertänyt. Hänen kädessään olevan sauvan päässä pitää välttämättömästi olla vaskirengas. Sitten seuraa tietäjä ja tämän jäljessä astuu joukon urhoollisin, joka jo edeltäpäin on määrätty karhun kaatajaksi, ja vihdoin koko joukko, kukin arvonsa mukaan. Jokaisella heistä on karhunpeijaisissa oma erikoinen tehtävänsä, kenellä lihankeittäjän toimi, kenellä vedenkantajan tai tulentekijän j.n.e. Kun he vihdoin ovat saapuneet karhun pesälle, hyökkäävät he otuksen kimppuun keihäillä ja pyssyillä ja tapettuaan kiskovat sen pesästä. Silloin he iloisina joikuvat pyytäen karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään sekä kiittävät sitä siitä, että se antautui heille helposti tekemättä sen suurempaa vastarintaa tai särkemättä heidän sauvojaan ja keihäitään.
Tässä tilaisuudessa he noudattavat myös omituisia isiltä perittyjä tapoja. Niinpä he esim., niin pian kuin karhu on saatu kätköstään esille, ruoskivat sitä hienoilla vitsoilla tai voittonsa osoitukseksi asettavat suksensa kumolleen sen päälle. Myöskin on ollut tapana punoa eläimen alaleuvan ympärille vitsarengas, johon etevin joukosta sitoo vyönsä ja iloisesti joikuen kiskoo muutaman kerran kaatunutta karhua paikaltaan. Uljuuttaan lappalaisurhot osoittavat myös siten, että he uhkaavasti liikuttavat keihästä kuollutta päin, ikäänkuin se vielä olisi elossa. Leikkien jälkeen kontio peitetään kuusenhavuilla ja jätetään paikoilleen seuraavaan päivään.
Kun metsämiehet onnelliselta retkeltä palatessaan lähestyvät kotiaan, ilmoittavat he kotolaisille menestyksensä iloisella, tavanmukaisella joikumisella (sideslåt), jolloin kodassa oleva naisväki heti äänet arvattuaan alkaa pukeutua juhlavaatteisiin, samoin joikumalla vastaten urhojen tervehdyksiin. Joukon johtajalla on tapana palmikoida vitsa ( söive-rise ), jonka päähän hän tekee pienen renkaan. [Lappalaisten sananparsi: "lyö karhua vitsoilla", osoittaa, että mainittu tapa oli vanha ja yleinen. Mikä sen tarkoitus alkuaan oli, käynee ilmi Kärntenissä muistiinpannusta tarusta, jossa kerrotaan, että yöllä liikkuvat henget teurastettuaan ja syötyään härän asettivat luut nahan sisään ja löivät sitä vitsoilla, minkä jälkeen härkä jälleen alkoi elää.] Tällä vitsalla hän lyö kolmasti kodan perällä olevalle ovelle lausuen söive-olmai, jos urospuolinen, mutta söive-neida, jos naaraspuolinen eläin on kaatunut. Samoilla nimityksillä on ollut tapana nimittää sittemmin itse pyytäjääkin ja hänen vaimoaan. Eräässä toisessa lähteessä sanotaan metsämiehen vaimon tai jonkun muun antavan hänelle tällöin varta vasten palmikoidun koivunvitsan, johon naisväen tulee sitoa vaskihelyjä. Randulfin mukaan karhun kaataja ilmoittaa asiasta kotolaisille pistämällä leppäkepin teltan seinustan alta kotaan. Kun hänen vaimonsa sen huomaa, koettaa hän siihen tarttua, mutta mies vetää sen ulos tehden samoin kolme eri kertaa, josta vaimo ymmärtää, että "pyhä jumalan koira" on kaadettu. Ennenkuin urhot astuvat kotaan joikuvat he vielä jonkun aikaa oven ulkopuolella, kunnes naiset valmistuvat heitä vastaanottamaan.
Merkkien antaminen johtui tietysti siitä, että karhun luultiin kuulevan, jos sen kaatamisesta sanoin kerrottaisiin.
Naisten, jotka eivät mitenkään saa karhua lähestyä, eivätkä ottaa osaa sen teurastukseen, tulee nyt metsämiesten pyhän peräoven kautta kotaan astuessa peittää kasvonsa liinalla. Jos he tahtovat, saavat he tulijoihin katsahtaa vaskirenkaan läpi; samalla tulee heidän vanhan tavan mukaan sylkeä tulijoiden kasvoille pureksimaansa lepänkuorta, josta metsämiesten kasvot käyvät aivan punaisiksi. Samoin he tekevät koirillekin, jotka miesten mukana ovat olleet eräretkellä. Lepänkuorinesteellä sekä miehet että naiset kirjailevat toisinaan ruumiinsa piirtämällä renkaan käsivarsien ympärille, piiruja rintaan ja ristinmerkin keskelle otsaa. Joskus naisväki värjää omatkin kasvonsa punaisiksi. Vielä on vaimoilla tapana koristella miehiään vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita he kiinnittävät heidän kaulaansa ja vaatteiden alle toisen käden ja jalan ympärille. Äskenmainitun vitsan saa nyt pyydystäjän vaimo huostaansa; sen hän käärii liinavaatteeseen ja säilyttää siihen asti, kunnes karhun häntä keitetään ja syödään. Kun karhunkuuluutus täten on toimitettu, nauttivat lappalaiset päivän kunniaksi parhaita herkkujaan, joita miesten ja naisten tulee syödä erikseen. Sinä päivänä he eivät sen enempää toimita. Illan tullen käy kukin levolle niissä koristuksissa, jotka päivällä ovat tulleet hänen osaksensa. Mutta levolle miehet eivät mene yhdessä vaimojensa kanssa, vaan kumpikin sukupuoli nukkuu yönsä erikseen.
Vasta seuraavana päivänä ryhdytään karhun kuljetushommiin. Eivät kuitenkaan kaikki metsämiehet lähde matkalle, vaan muutamat jäävät kotiin valmistamaan ohdolle väliaikaista asuntoa. Se tehdään hakatuista laudoista ja katetaan kuusenhavuilla. Tällainen erityinen teurastus- ja keittohuone valmistetaan siinä tapauksessa, ettei, kuten esim. Jokkmokissa, karhua aseteta itse asuinkodan pyhään peräosaan. Suurin osa lähtee kuitenkin karhua noutamaan ja samoin kuin itse kuljettajat on vetojuhtana käytetty porokin koristeltu vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita on ripustettu eläimen kaulaan. Poron kaulaan on sitäpaitsi ollut tapana piirtää lepänkuorinesteellä rengas sekä ristinmerkki keskelle otsaa, joskus muitakin kuvioita. Matkalla urhot joikuvat iloisina, pyytäen esim. ettei karhu lähettäisi pahaa ilmaa häiritsemään heitä. Koko ajan on vain varottava, ettei jouduta ajamaan yli naisten jälkien. Eikä naistenkaan ole hyvä astua karhun kulkemalle uralle, niin kauan kuin tätä toimitusta kestää, vieläpä on karhua vetänyt porokin vuoden ajan sopimaton heidän käytettäväkseen.
Kuorman kera kotia lähestyessään urhot uljaina joikuvat: "täällä tulee miehiä Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista"; johon vaimot joikumalla vastaavat: "tervetuloa, te jalot miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista, te, jotka olette karhun kaataneet".