Karhu, joka täten juhlallisesti on kuljetettu perille, asetetaan nyt teurastuskotaan, joka tavallisesti rakennetaan asuinkodan "pyhän" oven puolelle noin kivenheiton päähän siitä [Turi kertoo, että lappalaiset toimittavat kaikkikin teurastuksensa yllämainitulla puolella kotaa] ja joka toisinaan juhlan kunniaksi kaunistetaan kenkäheinäseppeleillä. [Lappalaiset käyttävät sukan asemesta heiniä kengissään.] Sinne eläin asetetaan pitkälleen ja senkin yli pirskoitetaan pureksitun lepänkuoren nestettä, jota tuohisessa pannaan myös karhun nenän eteen. Vaskirenkailla, joita samoin kuin lepänkuorta karhunpeijaisissa taikasuojana paljon käytetään, koristellaan veitset, kirveet ynnä kaikki astiat, joita tällöin tarvitaan. Itse "pyhän" eläimenkin kaulaan sidotaan vaskirenkaita ja -ketjuja. Lapset, jotka tilaisuudessa saavat olla läsnä, käyvät tavan takaa kodassa naisväen luona kertomassa, mitä näkevät ja kuulevat.
Teurastaessaan miehet koko ajan joikuvat ilmoille tilapäisiä tunnelmiaan joko arvoitellen karhun kotiperää, kiittäen sitä sen turkista tai huomauttaen sille siitä, mikä kunnia nyt on tullut sen osaksi. Samalla he pyytävät sitä kertomaan juhlallisuuksista muillekin karhuille, jotta ne sitä halukkaammin antautuisivat pyydystäjälleen. Joikuen he myös arvoittelevat, mitä naiset kodassa kulloinkin toimittavat, ja jos he sattuvat oikein arvaamaan, jonka pian lasten kautta saavat tietää, pitävät he sitä onnellisena enteenä.
Kun otus vihdoin on nyljetty, irroitetaan lihat varovasti, jottei pieninkään luu rikkoutuisi tahi valtasuoni tai jänne siinä katkeaisi. Kaikki liha keitetään yhdellä kertaa, mutta miesten ja naisten osat eri kattiloissa; missään tapauksessa ei eläintä nyljetä sen enempää, kuin miten paljo lihaa kulloinkin voidaan keittää. Vasta niin pian kuin lihaosa on keitetty, jatketaan nylkemistä. Ensiksi keitetään kontion veri, johon sekoitetaan ihraa; tätä nautitaan heti mieliherkkuna. Karhun verellä, jota lappalaiset pitävät erittäin taikavoimaisena, voitelevat metsämiehet toisinaan ruumiinsakin, Randulfin mukaan vielä vaimonsa ja lapsensa ynnä kotaa kannattavat puut ja oven. Eläimen pää, jossa kurkkutorvi ja kaikki sisälmykset irroittamattomina riippuvat, jätetään sikseen, kunnes kaikki muu liha on keitetty. Se nyljetään vasta viimeiseksi, jolloin eläimen ohut, karvaton turpa leikataan erikseen; se, joka pään nylkee, saa kunnian sitoa tämän joksikuksi aikaa kasvoilleen. Karhun pää keitetään kaikkine siinä riippuvine sisälmyksineen, joita jonkun verran puhdistetaan, vaan ei kuitenkaan päästä irroiteta.
Karhunlihojen kiehuessa istuvat metsämiehet kummallakin puolella tulta arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Ensimäisenä istuu karhun kiertäjä, sitten arpoja, karhun kaataja j.n.e. aina sen mukaan, miten tärkeä toimi kullakin on ollut karhuntappajaisissa suoritettavana. Kattilan, jossa lihat keitetään, tulee välttämättömästi olla vaskesta tai ainakin vaskihelyillä koristettu. Keittäessä on varottava, ettei vähääkään liemestä kiehu tuleen, sitä kun pidetään erittäin onnettomana enteenä.
Kattilan kovaa kiehumista ei kuitenkaan ole tapana hiljentää lisäämällä vettä tai vähentämällä tulta; vaan siinä tapauksessa on jonkun miehistä käytävä kodassa tutkimassa, onko joku naisista ehkä sopimattomalla käytöksellään saanut sen aikaan. Jollei mitään erikoista syytä löydy, alkaa seuran päämies tavanmukaisella joikumisella tyynnyttää kuohuvaa kattilaa. [Tähän verrattakoon Anderssonin Suomen Lapissa tekemää muistiinpanoa: "Metsästysretkellä ollessa pidettiin saalista keittäessä aina tasainen tuli padan alla, ettei keittovettä roiskahtaisi maahan, sillä silloin pyynti menisi piloille."] Kun keitos, johon ei panna rahtuakaan suolaa, vihdoin on valmis, jakaa joukon johtomies tai arpoja kullekin hänen lihaosansa, jota miehet paikoillaan istuen alkavat nauttia; naisväelle viedään heidän osansa asuinkotaan. Lihankin jaossa lappalaiset noudattavat määrättyjä tapoja. Niin ei naisväki esim. saa syödä karhun etupuolta, vaan on se miesten nautittava; kuitenkin eläimen takaosastakin on kolme tai neljä viimeistä selkänikamaa vanhimman miesväestä syötävä. Naisten ei myöskään sovi syödä karhun jaloimpia elimiä, varsinkaan sydäntä, "pyhää lihaa", jonka miehet ahmivat suurimpana herkkunaan. Suuri arvo on myös eläimen munuaisilla ei ainoastaan makupalana, vaan myös lemmen nostattajana. Muutamat imevät karhun sappeakin karaistakseen luontoaan. Sen ihralla ei kuitenkaan ole hyvä voidella kenkiään, siitä kun eläin voi tietää, kuka hänet on kaatanut. Karhunlihaa syödessä ei saa käyttää veitsiä eikä muita teräsesineitä, vaan sitä on syötävä sormin tai puupuikoilla. Ei myöskään saa mitään säästää toiseksi kerraksi, vaan kaikki liha on saman aterian aikana lopetettava.
Miehet, jotka kantavat ruokaa asuinkotaan, ottaa naisväki nytkin vastaan pirskoittamalla heidän päälleen lepänkuorinestettä ja silmäilemällä heitä vaskirenkaan läpi. Samoin lappalaisvaimot tekevät lapsilleenkin, kun nämä saapuvat heidän luokseen teurastuspaikasta. Myös juhlaruokansa yli naiset pirskoittavat mainittua nestettä. Ensimäinen ruokapalansa on heidän sitäpaitsi nautittava siten, että he joko pujottavat sen vaskirenkaan läpi tai syödessään pitävät rengasta suunsa edessä. Aterioidessa on heidän aina puupuikkoja käytettävä, sillä paljain käsin ei naisten sovi karhunlihaan koskea. Viimeksi kannetaan kotaan karhun hännäntynkä, joka vähäisessä rasvassa on nylkemättömänä keitetty. Ennenmainittu vitsa otetaan nyt kätköstään esille ja kaikki läsnäolevat naiset ja lapset sitovat siihen vaskirenkaan helyksi. Kun he sitten ovat syöneet karhunhännästä kaiken, mitä siinä on syötävää, imeneet sen karvoihin kiintyneen rasvan sekä sitoneet siihen mainitun vitsan, jättävät he hännän koristuksineen takaisin miehille. Senjälkeen naiset peittävät kasvonsa ja miehet suutelevat heitä sekä kiittävät heitä siitä, etteivät he millään tavalla ole häirinneet karhujuhlan menoja.
Erään tuntemattoman muistiinpanoissa, jotka Wiklund on julkaissut, on useita karhunpeijaisjoikuja esitetty. Niistä huomaa, että lappalaisilla, samoinkuin voguleilla ja ostjakeilla, on tähän juhlaan liittynyt jonkinlaisia näytelmäntapaisia menoja, joissa kuvitellaan karhunkin esiintyvän. Karhun nimessä lappalaiset joikuvat muun muassa: "Nyt tulen suurista ja laajoista metsistä, joissa olen oleskellut, tiheäänasutuille seuduille" tai: "minä ajattelin mennä vanhaan paikkaani, mutta nämä nuoret miehet estivät matkani".
Kuten mainittu eivät lappalaiset särje karhun vähäisimpiäkään luita, vaan valmistavat niille leposijan eläimen kokoiseen, maahan kaivettuun kuoppaan, jonka pohjalle he koivunoksista tekevät pehmeän vuoteen. Kaikki luut sijoitetaan maahan juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat elävän karhun ruumiissa. Lappalaisten tarkkuudesta tässä suhteessa mainittakoon, että, jos he yhteisen metsästysretken vuoksi ovat olleet pakoitetut antamaan osan saaliista muukalaisille, kuoppaavat he kuitenkin heidän osalleen jääneet luut maahan niiden luonnollisessa järjestyksessä, tai jos koira on sattunut syömään tahi kantamaan pois jonkun luista, täytyy sen menetetyn sijalle antaa vastaava luu omasta ruumiistaan. Turpanahka, jota pään nylkijä tähän asti on kantanut kasvoillaan, asetetaan nyt takaisin paikoilleen, samoin siitinelin ja häntä. Jälkimäisestä kuitenkin irroitetaan naisten sitomat vaskihelyt, joita senjälkeen käytetään esim. noitarummun koristuksena; taikka saa ne karhunkiertäjä "palkkioksi tarjoamastaan karhunlihasta". Mitä mainitulla koivunvitsalla, jota pyhyytensä vuoksi on säilytetty liinaan käärittynä ja jonka päässä olevaan renkaaseen häntä sidotaan, myöhemmin tehdään, ei selviä seuraamastamme Fjellströmin kuvauksesta. Kuitenkin se käynee ilmi lappalaisen Spirri Nilsin muistiinpanoista: "Kun he ovat keittäneet karhunlihat, keräävät he kaikki selkänikamat ja pujottavat ne vitsaan järjestyksessä yhden toisensa jälkeen, niinkuin ne ennen ovat luonnossa olleet, yhteenliittäen myös pään". Täten tulee vitsan päähän sidottu karhunhäntä oikealle paikalleen. Tuohinen lepänkuorineen asetetaan hautaankin ohdon nenän eteen. Mikä tarkoitus tällä tuohisella oli, emme saa tietää. Verrattakoon siihen Kanniston mainitsemaa vogulien tapaa, jotka kaatamansa karhun eteen asettavat tuohisessa kestitystä. Högströmin mukaan pannaan karhuvainajan hautaan joskus vielä esineitäkin, sukset, höylä, veitsi, vaskenpala y.m.
Täten juhlallisesti haudattuaan karhun lappalaiset puhuttelevat sitä ystävällisesti ja kehoittavat juoksujalassa ilmoittamaan muillekin karhuille, mikä suuri kunnia on tullut sen osaksi, jotteivät nämä pelkäisi ja asettuisi tekemään vastarintaa niitä pyydystettäessä. Senjälkeen hauta katetaan huolellisesti tukeilla ja kuusenhavuilla, jotteivät koirat tai pedot pääsisi koskemaan tai häiritsemään vainajaa. Toisin paikoin on vielä ollut tapana pystyttää pieni puukeihäs merkiksi kaadetun karhun haudalle.
Kaikki lappalaiset eivät kuitenkaan kaiva karhun hautaa samalla tavalla; muutamat tekevät sen pienemmäksi, mutta sitä syvemmäksi ja asettavat karhun luut siihen pystyasentoon. Pohjalle he panevat takimaiset, niiden päälle järjestyksessä muut luut ja ylimäiseksi pään, jonka viereen he asettavat tuohisen lepänkuorineen. Erään tiedonannon mukaan oli lappalaisilla myös ollut tapana sitoa karhun luut yhteen ja ripustaa ne puuhun sille kohdalle, missä eläin on kaadettu. Joskus ne vietiin pyhään uhripaikkaan.