Koko aterioimisen ajan on karhuntalja, johon myös, varsinkin päänkohdalle, on vaskihelyjä ja -renkaita ripustettu ja lepänkuorinestettä pirskoitettu, ollut kätkettynä kuusenhavujen alle. Nyt se otetaan esille piilostaan ja levitetään lumikinosta tai puuta vasten lähelle kotaa. Seuraa viimeinen karhunpeijaisleikki. Naiset saatetaan ulos asunnostaan huntu kasvoilla ja heidän käteensä annetaan jousi tai lepänoksa, joilla heidän tulee tähdätä miesten osoittamaan suuntaan karhuntaljaa kohti. Onnellinen ken sattuu maaliin osaamaan, sillä sitä pidetään enteenä, että hänen miehensä tulee kaatamaan seuraavan karhun. Jos taas osaaja on naimaton, saa hän elää iloisessa toivossa päästä kerta jalon karhunkaatajan emännäksi. Hän saa myös kunniatehtäväkseen ommella tinalangalla ristinmerkkejä verkatilkuille, joita ripustetaan jokaisen metsästysretkellä olleen urhon kaulaan, vieläpä poronkin, joka saaliin kuljetti kotiin. Senjälkeen poistetaan naisten kasvoilta peitteet ja vasta nyt he saavat katsella karhun komeata taljaa, mutta tällöinkin vain vaskirenkaan läpi. Vaskihelyjä, joita mainittuun nahkaan on ripustettu, ei heti juhlan päätyttyä irroiteta, vaan jäävät ne paikoilleen, kunnes nahka on kuivunut ja kelpaa käytettäväksi.
Lundiuksen mukaan miehet itse tiedustivat uuden karhun kaatamisonnea tähtäämällä männyn oksalle asetettuun maksaan. Kun karhunpeijaiset sanotulla tavalla ovat päättyneet, eivät miehet heti sen jälkeen mene asuinkotaan, vaan oleskelevat vielä jonkun aikaa teurastuskodassa; karhun kaatamisen jälkeen ei näet lappalaisten käsityksen mukaan metsämiesten sovellu kolmen vuorokauden aikana lähestyä vaimojaan. Johtomiehen tulee olla vaimostaan erillään vähintään viisi vuorokautta. Tämän ajan kuluttua tulee heidän vielä puhdistautua omituisin menoin, mitkä suoritetaan kolmannen päivän iltana auringonlaskun jälkeen. Silloin kaikki pyhään toimitukseen osaaottaneet peseytyvät koivuntuhasta valmistetussa väkevässä lipeässä ja sen jälkeen juostuaan kolme kertaa teurastuskodan ympäri hyppäävät asuinkotaan uksen kautta ja kohta ulos jälleen, taas takaisin ja ulos jälleen kodan perällä olevan pyhän oven kautta. Juoksunsa aikana he matkivat karhun möräjämistä. Lopuksi ottaa karhunkaatajan vaimo heidät kiinni ja tiedustelee, milloin uudelleen vietetään karhun peijaisjuhlaa. Tässä tilaisuudessa mainitaan hänen käyttävän aina rukkasia käsissään. Erään toisen tiedonannon mukaan tapahtuu puhdistautuminen siten, että urhot toinen toisensa jälkeen tarttuvat asuinkodan padanhaahlaan, juoksevat joikuen muutamia kertoja tulen ympäri ja sitten hypähtävät peräkkäin ovesta pihalle, jolloin joku lappalaiseukoista heittää kunkin jälkeen kuumaa tuhkaa. Tämän jälkeen miehet riisuvat vaskihelynsä ja voivat jälleen 'vahingotta seurustella vaimojensa kanssa. Jokaisen kaatamansa karhun muistoksi on lappalaisilla ollut tapana lyödä vaskinaula keihääseensä, pyssyynsä tai noitarumpuunsa, sillä he pitävät karhun kaatamista suurena kunniana.
Samoin kuin maakarhulle ovat lappalaiset jääkarhullekin osoittaneet palvovaa kunnioitusta. Kun Kuollan rannoille keväällä ajelehtivat jäät, kertoo Haruzin, joskus tuovat mukanaan jääkarhun, silloin lappalaiset rientävät sitä pyydystämään. Tapettuaan sen he iloitsevat leikkien kuin lapset, muun muassa he ryömivät karhun päälle ja möräjävät samalla ylistäen urhouttaan. Tehtyään nuotion he kauan aikaa istuvat sen ääressä ja joikuvat. Vähän väliä he nousevat ja kumartavat karhua. Vihdoin asettavat eläimen suuhun kappaleen suolakalaa lausuen: "älä sano kotona, että olit vieraissa eikä sinua ruokittu, tulkoot toisetkin, niin me niitäkin ruokimme". Lopuksi esittävät toivomuksen, että karhu kertoisi kaikille sukulaisilleen, miten uljaita miehiä lappalaiset ovat.
Mikä tarkoitus lappalaisilla lienee alkuaan ollut säilyttäessään noin huolellisesti kaikki karhun luut ja asettaessaan ne suojaan koirilta ja pedoilta? Ettei tällainen huolenpito kohdistunut yksinomaan karhuun, osoittaa seuraava Thureniuksen tiedonanto: "Karhun, jäniksen ja ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä vuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he tekevät senvuoksi, että nämä oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin." Itkonen kertoo Kuollan lappalaisten vielä nykyään heittävän pyytämiensä kalojen ruodot, mikäli mahdollista murtamatta, veteen takaisin. Niureniuksen mukaan ripustettiin sudenkin luuranko puuhun.
Valaisevia vertauskohtia löydämme muiltakin luonnonkansoilta. Niin kerrotaan esim. intiaanien asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut aroille niiden luonnolliseen asentoon siinä tarkoituksessa, että härät tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Samoin eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat eläimiä uudelleen pyydystää. Elämän ajatellaan, siis jollakin tavalla säilyvän, niin kauan kuin luuranko säilyy. Ettei tämä usko ollut lappalaisillekaan vieras, käy ilmi erään gellivaaralaisen sanoista, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän asetti metson pään, jalat ja siivet eräälle kivelle, selitti, että niistä "kasvaa jälleen uusia lintuja, joita hän saa ampua". Sama lienee ollut karhunluidenkin säilyttämisen syy. Tuo tuntematon muistiinpanija, jonka kuvaukseen jo ennen olemme viitanneet, sanookin selittäessään lappalaisten karhunpeijaisia: "he uskovat, että karhu nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi ".
Tämä ihmisiin ja eläimiin liittyvä sielu-usko johdattaa helposti muunkin luonnon elollistamiseen.
Luonnonjumalat.
Lappalaiset ovat entisaikaan, sanoo Jessen, olleet "niin yksinkertaisia, että ovat jumalinaan pitäneet ja kunnioittaneet luonnonesineitä, mikäli uskoivat niiden voivan joko hyödyttää tai vahingoittaa heitä heidän elinkeinoissaan". Lappalaisten jumalien suhtautuminen heidän elinkeinoihinsa onkin paras ja luotettavin opas tutkiessamme, mitkä heidän jumaluusolennoistaan ovat vanhoja ja alkuperäisiä, mitkä myöhempiä, uudempiin kehityskausiin kuuluvia.
Epäilemättä ovat lappalaiset monien muiden kansojen tavalla muinoin elollistaneet heitä ympäröivän luonnon ilmiöt ja esineet. Vielä nykyään ovat muun muassa revontulet heidän mielikuvituksessaan sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan porolla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan osoittaa, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen". Myöhempi lienee Kuollan lappalaisten käsitys, että ne ovat "sodassa kaatuneita vainajia, jotka ilmassa henkinäkin taistelevat keskenään". Revontulille eivät lappalaiset kuitenkaan ole ryhtyneet toimittamaan uhreja.
Samoin ovat myös Lapin vaarat ja tunturit muinoin elävöityneet lappalaisten mielikuvituksessa. Mutta mitenkä lienee niille uhraamisen laita? Reuterskiöld, joka seitauhreissa näkee porolaitumien palvontaa, luulee tähän kysymykseen voivansa vastata myönteisesti. Luultavasti on seita-palvonta lappalaisilla kuitenkin paljoa aikaisempi poronhoitoa. Genetz mainitsee Kuollasta "ruohoseita" ( räz'-sijl ) nimisen haltiankin, mutta, jos yksinomaan nimen perusteella jotakin voi päättää, ei tässä liene kysymys muusta kuin muinaisesta seidasta, jolta on alettu ruohoakin rukoilla, samoinkuin kalastajalappalaiset anovat kaloja "kalaseidalta". Kuitenkin on huomattava, että ruoholla porojen ravintona, kuten Genetz huomauttaa, on varsin vähäinen merkitys. Mutta ei ole mahdotonta, että lappalaiset, poronhoidon tultua heille tärkeäksi elinkeinoksi, ovat alkaneet kohdistaa huomionsa kasvillisuuteen, jota poro tarvitsee ravinnokseen. Norjan lappalaisten "tunturien jumalatar" rana-neida, joka "vallitsee keväällä ensiksi viheriöitseviä tuntureja" sekä kasvattaa "ruohoa ja jäkälää porojen ravinnoksi", ei ole mikään seitajumala. Sille on toimitettu uhrejakin "keväällä, jotta poro ajoissa saisi ruohoa". Erään toisen tiedon mukaan uhrattiin sille joka syksy poro tai muu eläin. Omituinen piirre uhritavassa on se, että "uhrialttarin viereen oli asetettava rukki ja värttinä, jotka voideltiin teuraan verellä". Rukkiuhri, joka ei voi olla lappalaisilla omaperäinen, viittaa, että tämä "suurin kaikista jumalattarista", joka keväällä ruohon ohella tuotti "lehdetkin", kuuluu skandinaveilta lainattuun jumalamaailmaan (Frigg). [Vrt. Kalevanmiekan (Orionin) ruotsalaista nimitystä "Friggin rukki" myös "Friggin värttinä".] Varsin varhainen lappalaisten jumalistossa ei myöskään voi olla Genetzin Kuollassa muistiinpanema "ruohoemo" ( räz'-ajk ). Että sillä oli jokin valta poroihin, päättää kertoja omituisen menon perusteella, minkä hän itse matkoillaan sattui näkemään. Eräs mies, joka sai veljeltään lahjaksi poron, suuteli näet häntä ristiin, kuten venäläisillä on tapana, ja lankesi hänen jalkoihinsa; sitten hän suuteli myös poroa ja langettuaan tämänkin jalkoihin, suuteli vielä eläimen jalkaa. Mainitut menot, jotka toistettiin, toimitettiin "ruohoemon" kunniaksi. "Ruohoemon" uhreista ei kuitenkaan ole mitään tietoja olemassa.