Varhaisempi voi elollistetun metsän ja veden palvonta olla, se kun läheisesti liittyy lappalaisten alkuperäisimpiin elinkeinoihin. Tutkiessamme metsän ja veden palvontaa sinänsä syrjäytämme toistaiseksi erikoiset metsässä ja vedessä elävät haltiat.
Metsän tai puun sielullistuttamista kuvailee Haruzin seuraavassa Kuollan Lappia koskevassa tiedonannossaan. Kun lappalainen menee metsään puita noutamaan, niin hän, ennenkuin alkaa puuta kaataa, iskee sitä kerran kirveenkamaralla kylkeen eli, kuten sitä nimitetään, "tappaa puun". Jos hän sen jättää tekemättä, ajatellaan puun pesässä sähisevän ja heittävän poukkia. Mielenkiintoinen on myös neiti Demantin eräässä esitelmässään kertoma kuvaus lappalaisneidoista, jotka palatessaan tuntureilta metsäseutuun kiersivät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita. Jonkinlaiseen metsän tai puun palvontaankin viittaa seuraava Lundiuksen muistiinpano. Kun lappalainen ampuu metsälinnun, leikkaa hän vasemmasta siivestä neljä pisintä sulkaa ja heittää ne siihen paikkaan, missä linnun ampui; pudottaessaan riistan puusta hän asettaa samaan puuhun veistämänsä lastun hankaan sen "kaikki neljä jalkaa", samalla hän vielä voitelee puuta eläimen verellä.
Miten sitten lienee veden pyhittämisen ja palvomisen laita? Skandinavian lappalaisten keskuudessa puhutaan omituisista pyhistä järvistä, joissa oli "paljon lihavia kaloja" ja joita nimitettiin "saivoiksi" (luultavasti eri sana kun eteläisten lappalaisten pyhää vuorta ja sen haltiaa merkitsevä saivo ). Niissä oli kaksi pohjaa päälletysten, joista ylimäisessä oli reikä, mistä kalat saattoivat päästä pyydystäjiä pakoon ylemmästä kerroksesta alempaan. Kodan reppanaa muistuttavan pohjareijän vuoksi sanottiin niitä myös "reppänäjärviksi" ( reppenjavre ). Tällaisella järvellä oli aivan hiljaa liikuttava, "ei saanut huutaa eikä kolistella", ei myöskään sopinut lausua rivoja sanoja tai puhua kaloista, sillä heti ne pujahtivat pyytäjältään pakoon.
Mainittu varovaisuus ei kuitenkaan liittynyt yksinomaan "saivoihin", vaan oli sitä yleensäkin kalastuksessa noudatettava. Yksin "saivoille" ominaista oli käsitys kahdesta pohjasta. Tämä ei kuitenkaan liene alkuaan lappalainen uskomus, se kun tavataan myös norjalaisilla ("huldretjærn"). Itse "saivo" l. salasana johtuu ruotsalaisen "sjö" ('järvi') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Alkuaan vedenpalvontaa ei myöskään tarkoittane lappalaisten aikaisemmin kerrottu tapa heittää kalanruodot takaisin veteen eivätkä nimitykset sellaiset kuin passe-javre tai passe-jokka "pyhä järvi t. joki", jotka epäilemättä johtuvat vesistöjen rannoilla olleista pyhistä paikoista.
Jumaliaan lappalaiset nimittivät usein suomalaisilta lainatulla nimityksellä jubmel eli ibmel. On epätietoista, onko jubmel pakanuuden aikana merkinnyt myös erikoista taivaanjumalaa. Ainoastaan eräässä Högströmin muistiinpanemassa lauseessa: " Jubmel kuului vielä viime kesänä elävän", on sillä ukkosjumalan merkitys. Epäilemättä kristillistä Jumalaa tarkoittaa S. Kildal sanoessaan: " Jubmel, kaikkein korkein jumala on harvoihin noitarumpuihin kuvattu". Lähetyssaarnaajien kertomusten mukaan Norjan lappalaiset nimittivät "ylijumalaa" usein kristillisessä mielessä radien tai veralden rade (ruots. världens råd, "maailman vallitsija"); myös mailmen radien ("maailman r."). [Partisipin presensin yksikön genetivi sanasta radit (ruots. råda, "vallita"). Wiklund arvelee tämän genetivimuodon johtuneen siitä, että lähetyssaarnaajat ovat radien sanan irroittaneet sanayhdistyksistä, esim. radien-aimo ("vallitsijan koti").] Forbus sanoo, että tämän jumalan tärkein toimi oli antaa lapselle henki sekä ottaa hurskaiden sielut luokseen n.s. radien-aimoon. Joskus on noitarummulla kuvattuna kolminaisuus: radien-attshe ("r.-isä"), radien-akka ("r. vaimo") ja radien-bardne ("r.-lapsi"), joilla ilmeisesti on tarkoitettu katolisen kansankäsityksen "Isää", "Äitiä" ja "Poikaa". Lisäksi mainitaan nimi tshorve-radien, josta Leem sanoo, etteivät kaikki lappalaiset tiedä eroa sen ja radienin välillä, sekä tshorve-edne ("tsh. emo"). Wiklund olettaa, että tshorve ("sarvi") mainittujen jumalien nimissä johtuisi peuransarvea muistuttavasta merkistä, joka eräillä noitarummuilla on piirretty ylijumalien pään yläpuolelle. Ylijumalan vaimolla oli vielä nimenä sergve-edne ("s.-emo"). Kristillisen taivaanjumalan apulaisia olivat "pyhät miehet" ( ailekes olmak ), jommoisia olivat sekä viikonpäivien: perjantain, lauantain ja sunnuntain että suurten, juhla- ja paastopäivien haltiat. Toisinaan ovat nämä "pyhät miehet" kuvatut siivellisinä enkeleinä. Maximen radienin palvonnasta huomaa kuitenkin, ettei tämä "lappalaisten ylin jumala" ole vasta katolisen kirkon vaikutuksen luoma. J. Kildal kertoo näet, että sille uhrattiin joka syksy koirasporo tai muu eläin, "jottei hän antaisi maailman sortua". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu n.s. maailmanpylväs, jolla jumalan ajateltiin kannattavan maailmaa ja joka uhritilaisuudessa voideltiin teuraan verellä. ["Maailman pylvääksi" ( veralden tsuold ) lappalaiset nimittivät myös pohjantähteä.] Paitsi määräaikaisia uhreja lappalaiset toimittivat hänelle satunnaisiakin milloin mistäkin syystä, muun muassa auringon ja kuun pimenemisen aikana, jotta hän estäisi sen tapahtumasta.
S. Kildal sanoo mainitun puun pystytetyn veralden radille ja Forbus kertoo sellaisen asetetun tshorve-radienin alttarin ääreen, "että hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Näistä tiedonannoista voi siis päättää, että nämä eri nimitykset tarkoittavat samaa maailmaa ylläpitävää taivaanjumalaa.
"Maailman pylväs" lienee ollut sekin patsas, jonka Leem kertoo omin silmin nähneensä Porsangerin vuonon läheisyydessä. Vanhassa uhripaikassa oli rinnakkain kaksi korkeata kiveä, joista toinen oli kokonaan sammaltunut. Kivien luona oli keittotelinepuita n.s. hasse morak (oik. basse-muorrak, "pyhät puut"), joita lappalaiset olivat käyttäneet valmistaessaan uhriateriaa. Kiviä vastaan oli ristiin pystytetty petäjäisiä riukuja, jotka olivat merkityt roomalaisia numeroita muistuttavilla merkeillä. Pyhäin kivien itäpuolella oli sitäpaitsi pitkä samanlaisilla merkeillä merkitty nelisärmäinen hirsi, jonka alipää oli kiinnitetty maahan aivan lähelle kiviä ja jonka yläpää kaaristui auringonnousuun päin. Puun kärjessä oli rautanaula, sellaisen esineen kaltainen, jolla veneitä tilkitään.
Lappalaisten käsitykselle maailmaa kannattavasta patsaasta emme löydä vertauskohtaa suomensukuisilta kansoilta. Ettei se myöskään ole alkuaan lappalainen uskomus, osoittaa Olrik, joka vertaa sitä germanien vastaavaan käsitykseen. Näilläkin oli näet "maailmanpatsaansa". Muinaissaksilaiset nimittivät niitä "irminsul" ('maailman pylväs'); hekin uskoivat niiden kannattavan maailmaa. [Historioitsija Widukind kertoo, että saksilaiset voitettuaan thüringiläiset v. 532 pystyttivät kaupunkinsa itäiselle portille (auringonnousun puolelle) irmensul-patsaan kiitosuhriksi. Irmensul oli myös se heidän kuuluisa pyhäkkönsä, jonka Kaarle Suuri hävitti v. 772.] Samoin kuin lappalaisten olivat näidenkin patsaat pystytetyt paljaan taivaan alle ja ne saattoivat olla joko vain tilapäisiä tai pitempiaikaisia. Myös Islannissa ja Skandinaviassa tavataan jälkiä patsaista, joille on osoitettu jumalallista kunnioitusta, vaikka niitä myöhempinä aikoina on käytetty katon alla joko temppeleissä tai yksityistenkin rakennuksissa. Rautapiikkiä patsaan kärjessä pitivät muinaiset viikingit erittäin pyhänä ja nimittivät sitä muun muassa "veraldar nagli" ('maailman naula').
Solander kertoo Norjan lappalaisten uskoneen maailman tukemiseen veralden olmai ("maailman mies") nimiselle jumalalle. Tälle toimitettiin uhri siten, että vartavasten valittu koirasporo vietiin teurastuspaikkaan, missä paljain päin rukoiltiin, että jumala ottaisi uhrin vastaan. Senjälkeen eläin pistämällä teurastettiin ja sen verellä voideltiin muuan puu, joka juurineen otettiin maasta ja jonka ympäri lappalaiset joikuen juoksivat. Tämä puu asetettiin uhripaikalle, jonne myös ripustettiin haarukkainen puu (klyfwa af trä), "jolla veralden olmai heidän käsityksensä mukaan kannattaa koko maailmaa". Uhriksi jätettiin teuraan luut, ei kuitenkaan koko poron luustoa, vaan ainoastaan niiden ruumiinosien luut, joista lappalaiset uhriaterian aikana olivat syöneet lihan. Niin sai jumala osakseen eläimen pään, selän, jalat ja sarvet sekä sitäpaitsi kielen, keuhkon, maksan ja korvien palasia ynnä hännän sekä siittimen. [Erään tuntemattoman reunamuistutus]
Veralden olmai esiintyy kuitenkin etupäässä hedelmällisyyden jumalana. Randulf vertaa sitä Saturnukseen ja sanoo, että lappalaiset "maalaavat sen noitarummulleen siten, että monilla okasilla varustettu käyrä viiva on piirretty hänen päänsä yli. Tämä tarkoittaa niin hyvin maan ja meren kuin karjankin hedelmällisyyttä. He rukoilevat häntä antamaan maalle hyvän viljankasvun, jotta voisivat hyvillä ehdoilla ostaa itselleen viljaa sekä olutta, viinaa ja kaikkea, mitä viljasta valmistetaan. Sen ilmaisevat kuokalla, joka hänellä on kädessään. Samoin he rukoilevat, että hän hedelmöittäisi meren, jotta he saisivat paljon kaloja (niin tekevät etupäässä merilappalaiset) ja että hän hedelmöittäisi heidän porokarjansa, jotta se kantaisi paljon vasikoita, sekä että hän hedelmöittäisi tunturien jäkälän, jota heidän poronsa syövät, jotta saataisiin paljon poron voita, juustoa y.m. Sanalla sanoen he rukoilevat veralden olmailta eli Saturnukselta kaikkea, mikä joko voi kasvaa tai syntyä".