Yhtä pyhinä pitivät Suomen ja Venäjän lappalaiset seita-alueitaan. Itkonen mainitsee muistiinpanoissaan erään Kuollan Lapin pyhäkön, joka sijaitsee noin 1 1/2 peninkulman päässä Suomen rajalta, olevan yhä vieläkin taikauskoisen kunnioituksen esineenä. Se on kapea, rannasta kahdelta puolen jyrkkänä kohoava kallioharju, nimeltään Algazjärvenpahta. "Kun soudetaan tämän ohitse, pitää noudattaa suurinta hiljaisuutta, vieläpä kastella hankavitsat, ettei narinaa syntyisi. Talvitie kulkee juuri samaisen paikan ohi, ja pyhää vuoren seinämää sivuutettaessa kulun täytyy tapahtua äänettömästi ja käyden. Sivuilleen ei saa liioin vilkua, vaan tulee katsoa säädyllisesti eteensä. Kun on pari kolme sataa metriä kerjetty paikan ohi, on noustava ahkiosta ja ainakin ensikertalaisen matkustajan juotava viinaa jumalan kunniaksi, ennenvanhaan oli vielä kaadettava hiukan uhriksi jäälle. Vasta senjälkeen saa laskea porot laukkaankin. Jos tämän varokeinon laiminlyö tai solvaa jumalaa, voi tämä nostaa tuhoisan lumimyrskyn rangaistukseksi tai, kuten joskus on käynyt, sitoa syyllisen poroineen päivineen paikalleen, ettei pääse hievahtamaan minnekään." Kertoessaan seidasta, joka sijaitsi Mutenian joen rannalla noin 1/2 kilometriä samannimisestä kylästä, sanoo Andersson, että kun veneellä kuljettiin jokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä pyhän kiven ohi soudettaessa, vaan oli heidän noustava maalle ja maata myöten eli joen rantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven yläpuolella pukeutua housuihin. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä kiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Jashtshenko sanoo naisten pyhää paikkaa lähestyessään aina "määrätyllä tavalla" sairastuneen, josta he tuntemattomillakin seuduilla saattoivat päättää pyhäkön lähelläolon.
Kuuluisimpia Suomen Lapin pyhiä tuntureja on Utsjoella Rastekaise, jonka huipulla on kaksi suurta kiveä. Fellman sanoo sen olleen lappalaisten arvokkaimpia pyhäkköjä. Taikauskoiset sitä vieläkin pelkäävät. Jos myrsky nousee tunturilla, pidetään sitä todistuksena siitä, että jumala on vihoissaan. Matkustajat kertovat lappalaisten lisäksi uskovan, ettei tämä tunturi mielellään näyttäydy vieraille, vaan sitä katseltaessa peittyy sumuun.
Seidan puoleen lappalainen kääntyi moninaisissa elämän tarpeissa. Leem mainitsee seitoja, joilta rukoiltiin kalaonnea. Erästä hän sanoo nimitetynkin "kalajumalaksi". Toisessa kohden hän kertoo, mitenkä muuan Porsangerin vuonon kalastaja joka kerta, kun hän läksi kalaan, lähestyi seitaa, söi sen nimessä eväitään sekä pani vähän ruokaa senkin osalle menestyäkseen kalamatkalla. Samoinkuin kalastajalappalaiset uhrasivat seidalle kalansaaliin vuoksi, samoin tunturilappalaiset pyysivät siltä poro-onnea. Maisteri Lauri Hannikainen on minulle ilmoittanut Lapissa kuulleensa, että Rastekaiselle, joka oli "poroseita", tehtiin keväisin, kun porot nousivat tunturille, uhrilupaus, mikä syksyllä pantiin toimeen, jos karja kesän kuluessa oli hyötynyt. Myöskin metsänriista oli seidan huolenpidon alainen. Rheenin mukaan sillä oli valta kaikenlaisten eläinten yli, karhujen, susien, kettujen, saukkojen, peurojen, kalojen ja lintujen; se saattoi myös antaa hyvän onnen niitä pyydystää. Vielä sairauden ja muun vastoinkäymisen kohdatessa etsittiin seidan apua. Mallmer kertoo, että jos ihmiset tai karja tulivat sairaiksi, tehtiin kivelle uhrilupaus, joka siinä tapauksessa, että sairas parani, pantiin täytäntöön; samoin, jos joku muu onnettomuus sattui, josta tahdottiin vapautua. Kun lisäksi muistamme, että seita sai rajuilmojakin aikaan, huomaamme, että se oli sekä mahtava että monipuolinen haltia.
Mistä riippui mykän seitakiven mahti ja mikä sen olopaikkaankin liitti niin taikauskoisen, pelonsekaisen kunnioituksen? Sitä eivät lappalaiset itsekään pakanuuden ajan lopussa enää kaikkialla tarkoin tienneet. Kuitenkin on eräitä viittauksia, jotka osoittavat, että seita-palvonta on vainajainpalveluksesta kehittynyt. Hyvin huomattava seikka on jo se, että seita on määrätyn perheen tai suvun suojelushaltia. Schefferuksen lähteenään käyttämässä nimettömän tiedonannossa sanotaan, että " storjunkare on jokaisella perheellä ja suvulla siinä maassa, missä tämä oleskelee ja asuu". Tutkiessaan, halusiko seita uhria, lappalaiset lausuivat joikumalla sen vuoren nimen, missä se sijaitsi. Samoin kertoo Rheen, joka lisäksi mainitsee 30 uhrivuorta Luulajan Lapista. Suuren suvun palvoma seita näyttää olleen mahtavampi kuin yksityisen perheen. Högström sanoo näet, että "näiden kivien mahtia arvostellaan niitä palvovien ja niille uhraavien lukumäärän mukaan". Toisessa paikassa hän puhuu seidasta, jota "koko kyläkunta kauan aikaa" oli palvonut. Sukupalvontaa, sillä lappalaiskylät ovat olleet sukukyliä, todistaa myös seuraava Tornaeuksen kuvaus: "Niin monta kuin oli kylää, melkeinpä voi sanoa, niin monta kuin oli lappalaista, niin monta oli jumalaakin, jotka olivat asetetut eri paikoille järven rannalle. Mutta niiden kesken oli aina yksi korkein ja mahtavin, jota yksin koko kyläkunta palvoi. Se sijoitettiin mäelle tai jollekin korkealle paikalle, jotta kaikki sen hyvin näkisivät ja sitä kunnioittaisivat; mutta muut koti- ja perhejumalat alemmille paikoille". Uhrausvelvollisuus meni perintönä vanhemmilta lapsille. S. Kildal sanoo, että "kun vanhemmat kuolevat, perivät lapset pyhät vuoret ja vuorijumalat".
Viimeksimainittu tietolähde vie meidät jo Norjan puolelle, missä pyhiin vuoriin liittyi ennenkerrottu saivo-usko. Tämä onkin hyvin läheisessä suhteessa seita-palvontaan. Jessen huomauttaa nimenomaan, että saivo-hengille uhrattiin kiven ääressä. Mutta saivo-asukkaat olivat juuri lappalaisperheen tai -suvun suojelushenkinä palvottuja esivanhempia. Että Ruotsinkin Lapissa on säilynyt hämärä tietoisuus seita-palvonnan alkuperästä, osoittaa Rheen sanoessaan: "nämä kivet he pystyttivät tuntureille, vuorenrotkoihin tai jokien ja järvien rannoille, missä he entisaikoina ovat kuulleet kummituksia ". Myös Suomen lappalaiset ovat säilyttäneet eräitä mielenkiintoisia tietoja. Salminen kertoo näet erään miehen, joka yöpyi uhripaikan läheisyyteen, nähneen unissaan "kaikenlaisia aaveita, ihmisiä sekä eläimiä". Mainitsemista ansaitsee myös, ettei uhripaikalla "saanut kuolleista puhua pahaa, muuten manalaiset suuttuivat".
Lisäksi uskotaan seidan ilmaantuvan palvojilleen ihmisenmuotoisena. Kuvatessaan erästä uhritoimitusta Olsen kertoo: "Silloin tulee ihmisenkaltainen olento, ikäänkuin suuri herra, hyvin kaunis, kalliisiin vaatteisiin ja koristuksiin puettu ja istuutuu saadakseen ruokaa heidän kerallaan, puhuu heidän kanssaan ja opettaa heille lisää taitoja sekä sanoo asuvansa siinä tunturissa tai vuoressa, jolle he uhraavat ". Tornaeus sanoo storjunkaren näyttäytyvän Luulajan lappalaisille komean, pitkän miehen muodossa mustaan herrasmiehen pukuun puettuna, pyssy kädessä. ["Storjunkare" nimitystä näyttää kuitenkin käytetyn myös hedelmällisyyden jumalasta, josta myöhemmin tulee puhe.] Myös Suomen lappalaisilta on Fellman kuullut tarinan miehestä, joka huonon kalaonnen vuoksi aikoi hävittää seitansa, mutta jätti sen tekemättä, kun tämä hänelle ilmestyi ihmishaahmoisena.
Asiaa valaisee vielä käsitys, että seita on kiveksi muuttunut ihminen. Jashtshenkon kuvauksesta lainaamme seuraavan tarinan. Puljärven sannalla asui lappalaisukko akkoineen. Ukko sairastui, kuoli ja haudattiin. Mutta öisin oli vainajalla tapana käydä tervehtimässä vaimoaan. Akka, joka ei tahtonut olla missään tekemisessä kuolleen kanssa, telkesi ovensa ja kärytti illoin pyhääsavua asunnossaan. Vainajalta ei hän kuitenkaan päässyt rauhaan. Hänen sitä huolehtiessaan sattui noita tulemaan hänen mökilleen. Vaimo kertoi tälle tuskansa. Noita rauhoitti häntä ja lupasi jäädä seuraavaksi yöksi hänen luokseen. Illalla hän siivosi kodan, asetti kaikki vaimon kapineet toiselle puolelle ja toisen lakaisi puhtaaksi; nurkkaan hän asetti muutamia kalanluita. Pian kumpikin kuuli, miten vainaja ulkona alkoi mitata nuottaa ja hetken kuluttua astui kotaan asettuen puhdistettuun paikkaan, missä alkoi nakertaa kalanluita. Silloin noita nousi, tarttui ukkoa käteen ja talutti hänet pihalle. Viivyttyään jonkun aikaa ulkona palasi hän jälleen ja sanoi eukolle, ettei vainaja sen erän perästä enää tule häntä häiritsemään. Katso huomenna taivaalle, lausui hän lopuksi ja läksi pois. Seuraavana aamuna näki eukko pihalle astuessaan, että jotakin mustaa liikkui taivaalla ja laskeutui Puljärven toiselle rannalle. Siitä päivin herkesi vainaja kotona käymästä, mutta vähän matkan päähän Puljärvestä sijoittui seita.
Seidoista on Venäjän lappalaisilla ollut yleensä aivan sama käsitys kuin vainajistaan. Ne elävät heidän mielikuvituksessaan lappalaisen elämää, paimentavat poroja, pitävät koiria, rakentavat asuntoja, valmistavat ahkioita y.m. Kuullaanpa, miten seita metsästääkin, kuinka sen koirat haukkuvat ja kuinka lumi sinkoo, kun se matkustaa poronkelkassa. Seita saattaa heidän käsityksensä mukaan sekä syntyä että kuolla, vieläpä viettää häitäkin. Se on näkymätön olento, mutta ilmestyy kuten vainajat eläinten, varsinkin lintujen muodossa. Niinpä kerrotaan, miten Vudjärven seita usein lensi kiven halkeamasta ilmaan korpin muotoisena. Verrattakoon tähän Venäjän lappalaisten uskoon Ruotsin lappalaisten käsitystä, että seita on ilmasta alaslaskeutuessaan kivettynyt lintu. Usein nähtiinkin niissä karkea linnun haahmo.
Kun vielä lopuksi muistamme, että seitakiviä saattoi yhdessä paikassa olla useita muodostaen ikäänkuin perheen, emme jääne epätietoisiksi tämän vanhanaikuisen lappalaisen uskonnonmuodon alkuperästä. Ei meidän kuitenkaan sovi ajatella, että seitapyhäköt olisivat alkuaan olleet kalmistoja. Sellaisen otaksuman kumoaa muun muassa seuraava Rheenin tiedonanto: "He uskovat storjunkaren asuvan muutamissa paikoissa, jonne eivät vuoren korkeuden vuoksi voi päästä; senvuoksi he voitelevat storjunkaren kunniaksi teurastamansa poron verellä kiven ja heittävät sen vuorelle, missä hän asuu."
Vähitellen aikojen kuluessa kun palvonnan alkuperäinen sisältö on joutunut unhoon, ovat itse kivet jääneet kansan taikauskoisen pitämyksen esineeksi. Ne ovat sellaisinaan alkaneet elää, saattavatpa liikkuakin, jonka vuoksi lappalaiset pelkäsivät joutua pyhän kiven kulkuteille. Kivi ajateltiin myös tuntevaksi olennoksi, tarpeen tullen voitiin sitä rangaista ja kurittaa lyömällä tai lohkaisemalla siitä palasia. Kun seita näyttäytyi vaaralliseksi naapuriksi, saattoivat lappalaiset sen tykkänään hävittää pirstomalla sen kappaleiksi, polttamalla poroksi tai upottamalla veteen. Se oli seidan kuolema.