Jo Peucer 1500-luvulla tietää, että lappalaiset "palvovat jumalinaan puita ja kiviä". Kivijumalia ( kedge-ibmel ) kerrotaan heillä olleen määrätyissä pyhissä paikoissa. Tunturilappalaisilla oli "pyhät kivensä" vuorilla, kalastajalappalaisilla vuonojen, jokien ja järvien rannoilla. Mallmer sanoo niiden sijainneen tavallisesti "vuorten nenissä, järvien niemissä ja saarissa, kosken partaalla tai muissa pyhitetyissä paikoissa". Mainitut kivet, joita lappalaiset nimittävät seidoiksi, olivat yleisiä kaikkialla Lapissa.
Seitoina palvottiin luonnollisia kiviä. Tornaeus sanoo, ettei niillä ollut mitään erikoista muotoa, vaan olivat ne harmaita tai mustia, rumia veden kalvamia kiviä. Toiset kertovat niillä kuitenkin usein olleen jonkin erikoisen, hiukan ihmistä tai eläintä muistuttavan muodon. Arvokkaimpia näyttävät olleen ihmishaahmoa tavoittelevat seidat. Seidat saattoivat joskus olla myös suuria, kiintonaisia kallioita tai olivat ne ainoastaan "suuren lankakerän" kokoisia kiviä. Muutamin paikoin oli seitakiviä useita samassa pyhäkössä. Rheen, joka sanoo niitä Luulajan Lapissa nimitetyn storjunkare, tietää seitakiviä olleen yhdessä pari, kolme ja useampiakin. Niiden ajateltiin muodostavan perheen. Castrén kertoo Inarin rannalla palvotun kokonaista kivikasaa, joka oli ihmisen näköinen ja kokoinen ja jonka päänä oli ylimäiseksi asetettu suurempi kivi. Friis arvelee lappalaisten kuitenkin pitäneen jumalana vain ylintä kiveä, muut olivat vain alustana. Genetzin mukaan näkee Kuollan lappalaisten keskuudessa muutamin paikoin vieläkin teiden varsilla ja valkamoissa puolen tai parin kyynärän korkuisia kivikasoja, joko yksittäin tai kolme ja viisikin yhdessä paikassa. Venäjän lappalaiset nimittävät niitä sijli täppe ("seitakumpu"). Rosen kertoo vielä kesällä 1908 löytäneensä Luulajan Vidjakuoikassa pyhäkön, jossa oli muutamia pieniä noin 1/3 metrin korkuisia kumpuja ja niiden ympärillä kymmenkunta seitakiveä. Kun kivet asetti paikoilleen, näki, että kullakin kummulla oli ollut yksi iso kivi ja sen ympärillä useita pieniä. Pienistä jotkut olivat vain parin desimetrin korkuisia.
Kalastajalappalaisten seidat saattoivat olla vedenkin ympäröimiä kiviä. Seitajärven muinaismuistoista puhuessaan Andersson mainitsee seitakiven, joka sijaitsee järvessä Seitaniemen edustalla, n. 10 syltä rannasta. Kivi on sylen syvyisessä vedessä ja kohoaa kyynärän verran veden pintaa korkeammalle.
Kivikuvien ympärillä oleva alue, joka toisinaan saattoi olla verrattain laaja, oli aina jollakin tavoin merkitty, joskus aitauksellakin ympäröity. Niin kertoo Friis Norjan Lapissa olleen tapana rakentaa seidan ympärille kiviaita, jonka päälle vielä oli asetettu tukkeja uhrilahjojen suojaksi. Tavallisesti rajoittivat seita-alueen kuitenkin vain luonnon tarjoamat rajamerkit.
Pyhiä kiviään lappalaiset hellästi vaalivat. Tornaeus sanoo, että seita, mikäli mahdollista, aina oli sijoitettu vehmaaseen maahan, jossa nurmi kesällä oli kaunis ja rehevä. Kesällä kaunistettiin seidan sija lisäksi koivunlehvillä, talvella kuusenhavuilla. Seidan alustan tuli aina olla vihreä; kun vanhat lehvät ja havut surkastuivat, piti muuttaa uusia.
"Kivijumalansa" mieltä lappalaiset tiedustivat omituisella tavalla. Siitä on Tuderuksen kuvauksessa seikkaperäinen esitys. Kun lappalainen on jostakin asiasta epätietoinen, menee hän pyhään paikkaan, ottaa lakin päästään, asettaa kiven kädelleen ja puhuttelee jumalaansa rukoillen siltä tietoja. Luetellessaan kaikenlaisia asioita koettaa hän tavan takaa nostaa kiveä maasta. Jollei hän saa sitä kohotetuksi, vaan se käy yhä raskaammaksi, niin ei hänellä ole mitään toivoa sen saamisesta, mitä hän sillä kerralla anoo. Senjälkeen pyytää hän jotakin muuta jumalaltaan ja tekee taas saman yrityksen, kunnes kivi vihdoin, olkoon se miten suuri tahansa, käy niin keveäksi, että se helposti kohoaa maasta; pieninkin kivi on näet raskas, kun jumala ei anna vastausta tiedustajan kysymyksiin. Kun lappalaisen toive on toteutunut ja hän on saanut, mitä on pyytänyt, uhraa hän kiitollisuutensa osoitukseksi kivelle tutkien taas uhrin laatua edellä kerrotulla tavalla.
Tällainen tiedustamistapa ei kuitenkaan soveltunut silloin, kun seitana oli kallio tai kiintonainen kivi. Tällöin oli toisin meneteltävä. Graan mainitseekin erään Kemin ja Tornion Lapin rajalla olevan seidan, jolle lappalainen tiedustaessaan pani paljaan kätensä ja alkoi arvailla; silloin käsi tarttui kiinni kiveen eikä lähtenyt siitä, ennenkuin kysyvä sattui keksimään sen, mitä hänelle tulisi tapahtumaan.
Paikkaa, missä seita sijaitsi, lappalaiset pitivät pyhänä ( passe ). "Pyhäksi" he usein sanoivat pyhäkön ympärillä olevaa aluettakin. Rheen kertoo heidän nimittäneen vuoria, minne kivijumalat olivat asetetut, yleensä "pyhäksi vuoreksi" ( passe-väre ). Samoin kalastajalappalaiset nimittivät jokia ja järviä, joiden rannoilla heidän seitansa sijaitsivat "pyhäksi joeksi" ( passe- eli ailes jokka ) ja "pyhäksi järveksi" ( passe- eli ailes javre ). Sellaisia paikannimiä tavataan Lapissa vieläkin.
Pyhien paikkojensa suhteen lappalaiset noudattivat mitä suurinta varovaisuutta. Leem sanoo Norjan lappalaisten lähestyneen niitä ainoastaan pyhävaatteissaan notkistaen jo etäällä niille polvensa. Joka vuosi he matkailivat niihin ja jolleivät aina voineet toimittaa uutta uhria, piti ainakin liikuttaa paikalla ennestään olevia luita. Pyhäkköjensä lähelle he eivät mielellään pystyttäneet asuntojaan, jottei lasten itku tai muu melu jumalia häiritsisi. Matkustaessaan pyhän vuoren ohitse he eivät uskaltaneet nukahtaa, sillä he pitivät sitä liian vähäisen arvonannon osoituksena. Pyhässä paikassa he eivät myöskään puhuneet ääneen, eivätkä ampuneet sen alueelta lintua tai metsänotusta. Mitä heillä oli sinistä yllään, sen he aina riisuivat pyhää paikkaa lähestyessään. Naisten tuli ohikulkiessaankin peittää kasvonsa tai kääntää silmänsä poispäin. Miehelläkään ei saanut hänen pyhäkköön mennessään olla päällään pukua, jota joku nainen joskus oli käyttänyt, eikä edes jalkineita, jotka olivat olleet samassa likoastiassa naisten pieksujen kanssa. Myös Westen puhuu pyhistä järvistä, "joihin ei yksikään nainen saanut katsoa".
Samanlaisia käsityksiä oli Ruotsin lappalaisilla. Mallmer kertoo heidän pyhään paikkaan mennessään astuneen kodastaan erikoisen, asuntonsa perällä olevan oven kautta, josta eivät naiset saaneet kulkea. Samoin he tekivät mainitulta matkalta palatessaan. Uhrin ajaksi he sitoivat koiransa kiinni, jotteivät ne irti juostessaan olisi voineet saastuttaa heidän jälkiänsä. He uskoivat näet, että siitä seurauksena olisi jokin vastoinkäyminen, esim. sudet tulisivat sinä vuonna raatelemaan heidän karjaansa. Niin he tekivät myös mennessään kalastamaan pyhille järville. Eivät he myöskään antaneet koirilleen sellaisista paikoista pyydystämiensä kalojen luita, ennenkuin niitä jonkun aikaa oli vedessä lioitettu: Naiset eivät milloinkaan päässeet mukaan näille retkille, sillä mitään pyhää paikkaa he eivät saaneet lähestyä. Kun jossakin perheessä pyhälle järvelle mentäessä ei ollut tarpeeksi miehiä nuotanvetoon, piti hankkia apulaisia muualta; naiset eivät mitenkään saaneet siihen ottaa osaa. Högström tietää lisäksi, että naisväen oli varottava, etteivät he joutuneet kulkemaan edes kaukaa pyhän paikan ympäri. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos lappalaisnainen muuttomatkalla oli kulkenut sellaisen paikan ohi sen oikealta puolelta, oli hänen takaisin päin siirryttäessä kuljettava sen ohi taas samalta puolelta, vaikka hänen matkansa siten olisi käynyt paljoa pitemmäksi. Koiria ei myöskään pyhään paikkaan laskettu.