Elävimpänä on mainittu vuorituonela-usko säilynyt Norjan lappalaisten keskuudessa, kuitenkin näyttää sama käsitys muinoin vallinneen Ruotsinkin puolella, vaikkei meillä ole siitä yhtäpaljon tietoja olemassa. Kuten tunnettu on vastaava usko rehoittanut myös lappalaisten naapureilla skandinaveilla. Heidänkin tarinoissaan kerrotaan vainajista, jotka asettuivat määrättyihin "pyhiin vuoriin" asumaan, vaikka olivat muualle haudattuja. Vuorenasukkaita nämä nimittivät "haugbuar". Kuten Unwerth on osoittanut on lappalaisilla ja skandinaveilla tässä suhteessa paljon yhteistä. Olisiko samanlainen luonto heidät johtanut samoihin käsityksiin? Kuitenkin näyttää todennäköiseltä, että germaniset esikuvat ovat lappalaisten saivo-kuvitelmia samoinkuin heidän monia muitakin uskomuksiaan elähyttäneet.
Myöhempinä aikoina oli Norjan lappalaisilla jonkinlainen käsitys vainajien yhteisestäkin olinpaikasta n.s. jabme-aimosta ("kuolleiden koti"), jossa jabme-akka hallitsi. Viimeksimainitulle uhrattiin, kuten kuolleille, mustia eläimiä, mutta ne olivat elävinä haudattavat maahan. Jabme-akan uhreista mainitaan erityisesti kissa ja kukko; kukko oli elävänä teljettävä kiviröykkiöön. Sekä Jabme-aimoa että jabme-akkaa Kaarle Krohn vertaa Skandinavien käsitykseen "hel'istä" sekä paikallisessa että paikkaa hallitsevan olennon merkityksessä. Kristillisenä aikana on jabme-aimosta tullut välitila, josta vainajan sielun ajatellaan joutuvan, ansionsa mukaan, vielä joko hyvään tai huonoon olotilaan. Jabme-akka käsitetään tällöin neitsyt Maariaksi, jonka puoleen lapset pyytävät kuolleita vanhempiaan kääntymään esirukouksin. Tässä ilmenee siis katolisen kiirastuliopin aiheuttama käsitys. Tuonelasta, jota nimitettiin myös tuonen aimo, siirtyivät hyvät ihmiset radien-aimoon ("haltian koti"), taivaaseen, mutta pahat rut- eli rota-aimoon, helvettiin, jolla oli muitakin nimiä, kuten fudno-aimo ("huono koti") ja tsheps-aimo ("musta koti"). Rota-aimossa hallitsee paha rutu eli rota, jolla Norjan lappalaisten uskonnossa on ollut varsin huomattava merkitys.
Kun rutua kristillisenä aikana on pidetty paholaisena, on helvettiäkin aljettu hänen nimensä mukaan nimittää. Silti ei ole todennäköistä, että rutu alkuaan olisi merkinnyt paholaista. Tosin tämä haltia usein aikaansaa onnettomuutta, etenkin jollei sitä muisteta uhriantimin lepyttää. Etupäässä se on vaikean taudin lähettäjä. Leem kertoo lappalaisten uskoneen, että rota vaivaa sairaudella sekä ihmisiä että eläimiä. Jessenin mukaan se saattoi vaikeuttaa myös sikiön kehitystä ja syntymistä. Kuitenkin näyttää siltä kuin tämä haltia lyyliteltynä tekisi palvojilleen hyvääkin. Viimeksimainittu kirjailija sanoo, että "sen samoinkuin vainajien huolena oli lappalaisten elämän ylläpitäminen ja varjeleminen vaaroissa". Senvuoksi lappalaiset toimittivat sille ahkerasti uhreja.
Rutun uhrit erosivat kuitenkin muiden jumalien uhreista. Niistä Leem kertoo seuraavasti: "He eivät mielellään uhranneet sille yleisen tavan mukaan, — jolloin he teurastivat eläimen kutsuen uhriaterialle niin paljon ystäviä, että saattoivat syödä pään, selän ja jalkojen lihat, sekä pirskoittivat verta useihin uhripuihin, jotka sievästi vuoltiin ja asetettiin jumalan kunniaksi uhrialttarin ääreen, samalla kun teuraan luut ynnä palanen kieltä, keuhkoa, päänlihaa, korvia, häntää, sydäntä y.m. asetettiin alttarille, — vaan he kuoppasivat tapetun hevosen ('en död häst') kokonaisena, jotta rota sillä ratsastaisi heidän luotaan rota-aimoon. Kuitenkin toisinaan rotalle uhrattiin yleisenkin tavan mukaan. Tällöin tehtiin siitä miehen muotoinen kuva ja uhriteuraan luut ladottiin uhrialttarille. Luihin rota luo, samaten kuin muutkin jumalat, uudelleen lihaa, lappalaiset näet uskovat, että, kun jumala saa uhriteuraan luut, se on hänelle yhtä hyvä kuin, jos saisi koko eläimen, sillä hän voi itse luoda lihaa luihin." Forbus, joka tätä haltiaa sanoo etelässä nimitettävän rota, mutta pohjoisessa rutu, tietää, että sille uhrattiin pystyttämällä tapettu hevonen maan päälle. S. Kildal liittää edellisiin uhritapoihin vielä seuraavan huomionsa: "Hevosuhri näyttää omituiselta, mutta se on tosi asia, sillä viime lauantaina poltin lappalais-nimismiehen sekä suntion kera suuressa kallionrotkossa uhriluiden ja puualttarin ohella hevosen, jonka luona oli reki ja joka tarkoitti rotan kunnioittamista ja palvontaa". Toisessa kohden hän puhuu vielä uhripuusta, "joka hevosen mukana pantiin rotalla vuorenonkaloon". Varmaankin tämä uhrikuva oli ihmisen muotoinen, jommoinen Randulfin mukaan oli tehtävä rutulle. Että hevonen todella oli rutun erikoisuhri ilmenee lisäksi eräistä noitarummun kuvioista.
Muitakin eroavaisuuksia tapaa rutulle ja luonnonjumalille toimitettujen uhrien välillä. Jälkimäisten uhrimerkit olivat koivusta valmistettavat, edellisen havupuusta. Jessen sanoo näet lappalaisten uhratessaan rutulle "ottaneen mielellään männynoksia". Tästä varmaankin saa selityksensä, miksi eräällä noitarummulla oleva neulaspuu on selitetty rutuksi. S. Kildalin kuvauksessa kerrotaan vielä, ettei tälle uhrattu "tavallisissa paikoissa", missä muut jumalat saivat uhrinsa. Oliko uhrisuuntakin toinen, ei lähdekirjallisuudesta käy suorastaan ilmi. Kuitenkin on eräitä siihen viittaavia tietoja. Puhuessaan lappalaisten luonnon elollistamisesta Jessen sanoo, että aamunkoi oli hyvälle taivaanjumalalle pyhitetty, mutta iltahämärä pahalle rutulle. Niillä noitarummuilla, joilla mainitut luonnonilmiöt olivat kuvatut, olikin edellinen radien-aimon, jälkimäinen rut-aimon kuvan kohdalla. Thuresson kertoo myös selostaessaan n.s. Linnen noitarummun kuvioita, että "kolmas maailma on helvetin maa, joka sijaitsee maailman länsipäässä ".
Kuten rutun uhrikuvasta voi päättää, ajattelivat lappalaiset tämän haltian ihmishaahmoiseksi. Randulfin mukaan rutu näyttäytyi lappalaisille sinisessä pukimessa. Muutamissa lähteissä puhutaan rutun eläimestäkin, sutta sanotaan näet "rutun koiraksi". Kuitenkin on epätietoista, esiintyykö rutu tässä yhteydessä pakanallisen haltian vai myöhemmän paholaisen merkityksessä. Sutta nimitetään näet myös "paholaisen koiraksi", samoinkuin karhua "jumalan koiraksi".
Jo lähetyssaarnaajat, kuten Forbus, ovat kiinnittäneet huomionsa rutun uhrieläimeen, hevoseen, jota kotieläintä ei lappalaisilla ollut itsellään, vaan joka oli naapureilta ostettava. Uhritapa ei siis voi olla Lapissa kotimainen. Sitäpaitsi itse rutun ovat ainoastaan Skandinavian lappalaiset tunteneet.
Mikä tämä haltia alkuaan on ollut, siitä ovat tutkijat lausuneet erilaisia arveluja. Että se on maanalaisten haltiain sukua, osoittavat sille toimitetut uhrit. Huomattava on tässä suhteessa Noraeuksen muistiinpano: "Kun poro on kuollut, lupaavat he uhrin paholaiselle. Hänen nimessään he tekevät myös puukuvan, mikä uhrin kera kuopataan maahan, samoinkuin kuolleiden uhrit haudataan maahan kuvineen." Unwerth arvelee, että lappalaisten rutu olisi skandinaveilta lainattu Odin, minkä arvonimen "dröttinn" hän näkee rutu sanassa. Olrik vertaa tälle toimitettua hevosuhria Skandinavien tapaan haudata eläin (elävänä) maahan tarttuvan taudin raivotessa. Hän olettaa, että rutu on itse lappalaisten naapureilta lainaamansa uhrin vastaanottajaksi luoma haltia ja pitää hänen nimeäänkin, samoinkuin jo Fritzner, _rutto_taudin nimityksenä. Useat tutkijat ovat tähän olettamukseen yhtyneet. Rutulla on kuitenkin Norjan lappalaisten uskonnossa siksi huomattava sija, ettei sitä voine tällaiseksi haltiaksi selittää. Fellmanin mukaan on Suomen lappalaisilla toisenlaisia käsityksiä rutosta ( rottotavdda ); se kulkee paikasta toiseen ihmisten mukana ahkiossa tai laivassa ja sitä kuvitellaan kerän, nuken tai jonkun eläimen muotoiseksi. Ja toiseksi jos rutu olisi lapinkielessä ruttoa merkinnyt, miksi tämä sana pakanuuden mukana olisi siitä tykkänään hävinnyt. Vaikkakin rutu maanalaisena haltiana ei voi kilpailla suurten luonnonjumalien kanssa, näyttää sillä uhripalvonnasta päättäen olleen tärkeä merkitys. Lähetyssaarnaajat sanovat yksimielisesti, että lappalaiset etsivät siltä apua, kun muut jumalat eivät voineet heitä auttaa. Mainitsemista ansaitsee myös Jessenin huomautus, ettei " rutu, pimeyden isä, ollut heille vähemmin tarpeen kuin radien, valon valtias; kumpaakin he kunnioittivat, vieläpä kun he uskoivat, että kaiken vastoinkäymisen sai rutu aikaan, niin he osoittivat sille suurempaa kunnioitusta ja toimittivat enemmän uhreja kuin radienille ".
Rutua ja sen palvontatapoja tutkiessa muistuu ehdottomasti mieleen Volgan suomensukuisten kansain keremeteissään palvoma haltia ja sille toimitetut uhrimenot. Siinäkin suhteessa nämä haltiat muistuttavat toisiaan, että ne kumpikin myöhemmin ovat saaneet paholaisen merkityksen. Olisiko vaateliaalla rutulla samanlainen alkuperä kuin keremetissä palvotulla hengellä? Tällöin rutu eli rota saattaisi olla muinoin elänyt skandinavi-ruhtinas (dröttinn). Siihen mielestäni viittaa hevosuhri sekä haltian siniviitta, jommoisessa ylimysten islantilaisessa saga-kirjallisuudessa kerrotaan esiintyneen. Lappalaisten maanalaisille hengille toimittamiin uhreihin luo lisävaloa heidän seita-palvontansa.
Seita-palvonta.