Lappalaisten noudattama hiljaisuus joulukuun syntyessä lienee johtunut käsityksestä, että henget ovat tällöin liikkeellä. Vaikeampi on selittää, minkä vuoksi helmikuulle oli sidottava heiniä porokarjan sarviin. Mahdollisesti poron (?-skand. lehmän ) sarvet kuvailivat kuun sarvia. Omituinen helmikuuta koskeva tieto on lisäksi Leemin teoksessa. Hän sanoo näet tällöin ripustetun heinälatoon villoihin ja heiniin käärityn lampaanluun, jonka tuli suojella karjaa helmikuun pakkasilta.
Samoin kuin auringolle uhrasivat lappalaiset kuullekin sen muodon mukaisia kuvioita. Pilvisinä öinä he tekivät sille uhriksi kädensijalla varustetun puukuvion, jossa oli pieni reikä; sen lävitse he antoivat kuun pilkistää, jottei se vihoissaan vetäytyisi pois valoineen, kuu kun pitkänä, pimeänä talvikautena on Lapissa erittäin suuriarvoinen valonantaja. Kuulle uhratessaan menettelivät Norjan lappalaiset Jessenin mukaan yleensä aivan samalla tavalla kuin auringolle uhratessaan, uhrieläimetkin olivat samoja, eivät milloinkaan mustia eivätkä koiraita. Leem sanoo lappalaisten rukoilleen kuulta "hyvää säätä ja selkeätä yöilmaa".
Kuun pimenemisen lappalaiset useiden muiden kansojen tavalla uskoivat olevan peikkojen työtä. Niitä peloitellakseen he tällöin melusivat, myöhempinä aikoina ampuivat pyssyilläkin ilmaan.
Omituinen on lisäksi lappalaisten tapa tiedustella, kun heidän vaimonsa olivat raskaudentilassa, kuun ja sen läheisyydessä olevan tähden asemasta syntyvän lapsen sukupuolta ja menestystä. Jos tähti oli kuun yläpuolella, oli lapsi poikalapsi, jos tähti oli kuun alapuolella, oli lapsi tyttölapsi; jos tähti oli kuun etupuolella oli se enne, että lapsi syntyy terveenä ja menestyy elämässään, mutta jos tähti oli kuun takapuolella, oli se joko vaikean synnytyksen tai lapsen varhaisen kuoleman merkki.
Lappalaisten auringon- ja kuunpalvonnassa olemme siis tavanneet paljon piirteitä, jotka todistavat eteläistä alkuperää. Sellaisia ovat paitsi vieraita uhrieläimiä, joita Forbuksen mukaan oli ostettava "meren rannalla asuvilta norjalaisilta", muun muassa "auringon puuro", maanviljelys kun oi ole lappalaisten elinkeino. Samoin lainattu on heidän tapansa voidella asuntojensa ovet, kun aurinko keskitalven jälkeen ensikerran näyttäytyy, mikä tapa myös norjalaisilla on entisaikaan ollut yleinen. Alkuperäinen ei myöskään voi olla uhritoimitus, josta Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Eivät kenellekään epäjumalistaan lappalaiset toimita polttouhria, se on, he eivät polta uhrilahjoja, paitsi ainoastaan auringolle uhratessaan osoittaakseen sen kuumuutta ja tulta, ja sellainen uhri toimitetaan erikoisella, vartavasten pyhitetyllä uhrikivellä". Myös itse auringon käsittäminen naispuoliseksi olennoksi, kuten eteläisten Norjan lappalaisten nimitykset beive-neide ja sola-neide, osoittavat, muistuttaa "sol" sanan kieliopillista sukua, josta Kaarle Krohn huomauttaa. Niille renkaanmuotoisille esineillekin, joita lappalaiset uhraavat auringolle ja kuulle, on Skandinavian pronssikauden löydöistä runsaasti tavattu vastineita. Lappalaisten pieniä kädensijalla varustettuja puurenkaita, joilla aurinko ja kuu loitsittiin esille, Olrik vertaa Skandinaviassa historiantakaisena aikana paljon käytettyihin harpiksirenkaisiin. [Olrik sanoo tutkimuksessaan, ettei Suomensuvun kansoilla ole vastaavaa uhritapaa. Kuitenkin on huomattava, että myös samojedeilla tavataan auringonkehän muotoisia uhrikuvia ja merkkejä.] Lisäksi on huomattava, että kaikki yllämainitut auringon- ja kuunpalvontaa koskevat lähteet rajoittuvat yksinomaan Skandinavian Lappiin.
Lappalaisten tähtienpalvontaa tutkiessamme kiintyy huomio vielä erääseen Forbuksen kyselykaaviossa olevaan kysymykseen; "Oletko palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Lindahlin ja Öhrlingin sanakirjassa on mainittu tarina, jossa eräs henkilö tämän tähden avulla säästyy pakkaseen kuolemasta. Kuten Hammarstedt huomauttaa, liittyvät nämäkin uskomukset läheisesti naapurikansojen käsityksiin seulasista (plejadeista).
Lappalaisten mahtavin ja laajimmalla alueella tunnettu luonnonjumala oli Hermes, mikä nimi samalla merkitsee sekä ukkosenjumalaa että itse luonnonilmiötä. Ukkosjumalaa Skandinavian lappalaiset nimittivät kuitenkin useimmiten vieraalla nimellä hora-galles (nimen alkuosana on skand. Thor; galles merkitsee ukkoa). Sitäpaitsi oli hänellä vielä mairenimityksiä kuten attshe ("isä"), attshekatsh ("isänen") sekä aija ja äijih ("ukko"), jotka samalla merkitsevät myös ukkosta ja joille, samoin kuin vastaaville suomalaisille ukkosjumalan nimityksille, on germanisia esikuvia, esim. ruotsalaisten "godfar" ('hyvä isä') ja "godgubben" ('hyvä ukko').
Mainitun jumalan suuri merkitys ilmenee muun muassa siinä, että hän on miltei kaikille noitarummuille kuvattu. Näissä hän usein esiintyy ihmisenkaltaisena olentona, jolla on vasara kädessään; joskus on hänellä niitä kaksikin, yksi kummassakin kädessä. Toisinaan on hänen merkkinään vain kaksi ristiin asetettua vasaraa. Tämä esine onkin ukkosenjumalan paras tuntomerkki. Mihin tarkoitukseen lappalaiset uskoivat hänen vasaraansa tarvitsevan, käy ilmi seuraavista Rheenin sanoista: "he pitävät ukkosta elävänä olentona, joka jyryää taivaassa ja jonka toimena on tappaa kaikki rullit (troll); näitä he uskovat olevan kaikkialla, tuntureissa, vuorissa ja järvissä. Senvuoksi he maalaavat hänelle vasaran käteen".
Muutamilla noitarummuilla, jotka O. Rudbeckius kuuluisassa Atlantica teoksessaan on kuvannut, esiintyy kaksikin ukkosjumalan edustajaa, joista toinen riippuu rummun yläreunasta pää alaspäin.
Paitsi vasaraa oli ukkosjumalalla vielä toinenkin ase nim. kaari. Siitä Rheen mainitsee: " taivaankaarta he nimittävät Thorin kaareksi; sillä tämä ampuu ja surmaa kaikki rullit, jotka tahtovat tehdä heille jotakin pahaa". Taivaankaarta lappalaiset nimittivät omakielisellä nimellä tiermaz juks ("ukkosen kaari"). Eipä "ukontalttakaan" näytä lappalaisille olleen tuntematon.