Lapinkielen asemasta suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa ovat tutkijat lausuneet erilaisia olettamuksia. Myös lappalaisten rotuun nähden on eroavia mielipiteitä esitetty. Vaikka veriheimolaisuus olisikin epäilyksen alainen, ovat lappalaiset ainakin jo varhain olleet läheisessä suhteessa johonkin suomensukuiseen kansaan, jonka kielen he ovat omaksuneet. Saatamme siis hyvällä syyllä olettaa, että saman kosketuksen jälkiä voidaan havaita myös heidän pakanallisissa uskomuksissaan ja menoissaan.
Ensi aloitteet lappalaisten käännyttämiseksi tehtiin jo varhain katolisena aikana. Bremenin Adalbert piispan (1045-72) toimintakautena kerrotaan lappalaisille saarnatun kristinoppia. Vakavampaa laatua oli käännytystoimi kuitenkin vasta Margareta kuningattaren ja Erik Pommerilaisen hallitessa. Näihin aikoihin toimi lappalaisten keskuudessa Margareta niminen lappalaisnainen sekä muuan Toste, josta kirjelmässä v:lta 1419 sanotaan, että hän saarnasi lappalaisille sekä aikoi rakentaa heille kirkkoja. Katolisen ajan käännytysyrityksillä ei kuitenkaan liene ollut sen sanottavampaa merkitystä, kuin että ne jonkun verran ovat rikastuttaneet lappalaiskansan köyhää mielikuvitusmaailmaa. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeen alkaa kristinusko pohjan perillä tuottaa huomattavampia hedelmiä. Ruotsin ja Suomen Lapissa kirkon työ edistyi suuresti varsinkin Kaarle XI:n ja hänen seuraajiensa aikana. Kustaa II:n Adolfin hallitessa on pantu alku lapinkieliselle uskonnolliselle kirjallisuudelle.
Hitaammin uusi aika koittaa Norjan puolella. Kuullessaan, että hänen valtakunnassaan vielä oli täysiä pakanoita, sääti Tanskan kuningas Kristian IV v. 1609, että kaikki lappalaiset, jotka todistettavasti harjoittivat pakanuutta eivätkä tahtoneet siitä luopua, oli rangaistava kuolemalla. Tällainen säädös ei kuitenkaan voinut saada aikaan muuta, kuin että lappalaiset alkoivat harjoittaa uskontoaan salassa. Tehokkaampi oli säädös v:lta 1634, jossa määrättiin, että kiertävä pappi oli lähetettävä lappalaisten keskuuteen saarnaamaan. Kuitenkin vasta "lappalaisten apostolin" Thomas von Westenin (1716-27) innokas lähetystyö oli omiansa kukistamaan pakanuuden. Suuri sivistyksen levittäjä oli myös Nils Stockfleth, joka harrasti lappalaisten opettamista heidän omalla kielellään. Hänen siunauksellinen toimintansa alkoi v. 1825.
Suomen lappalaisten käännyttäjistä 1600-luvulla ansaitsevat ennen muita mainitsemista Esaias Fellman (vanhempi), Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus. 1800-luvulla sai Lars Levi Laestadius lappalaisten keskuudessa aikaan suuren herätyksen, joka hävitti heistä viimeisetkin pakanuuden perut.
Venäjän lappalaisten kastamisesta on kreikkalais-katolinen kirkko huolehtinut. Jo 1500-luvulla, ehkä ennenkin, lähetettiin Novgorodista pappeja Kuollan Lappiin. Huomatuimmat lähetyssaarnaajat täällä olivat Solovetskoin luostarin munkki Feodorit, joka v. 1527 asettui asumaan lappalaisten maahan ja jonka yhtenä päivänä kerrotaan kastaneen 2000 "villiä lappalaista", sekä hurskas Trifon, joka v. 1550 perusti luostarin Petshengiin. Kuitenkin ovat Venäjän lappalaiset nykyaikaan asti säilyttäneet paljon pakanallisia uskomuksia, vielä joku vuosi sitten he toimittivat porouhrejakin. Tiedot lappalaisten pakanuudenaikaisesta uskonnosta ovat verrattain runsaat. Varhaisimmat ovat P.A. Munchin (1850) julkaisemat lappalaisten noitauskontoa valaisevat tiedot 1200-luvulta olevassa "Chronicon Norvegiae" nimisessä teoksessa. 1500-luvun kirjallisuudessa ilmaantuu useita pienenlaisia lappalaisten uskomuksia koskevia tietoja. Jacob Ziegler (1536) kertoo muun muassa heidän "pitävän vuorille asetettuja kiviä jumalina" ja Damianus a Goes (1544) sanoo heidän uskontonsa olevan "tulen ja kivipatsaiden jumaloimista". Yksityiskohtaisempiakin seikkoja esittää Kaspar Peucer (1553), jonka teos on parhaita vanhempia lähteitä.
Varsinaiset lappalaisten muinaisuskon unheesta pelastajat ovat kuitenkin ne papit ja lähetyssaarnaajat, jotka Ruotsin ja Tanskan hallitus 1600-luvun loppu- ja 1700-luvun alkupuoliskolla lähetti lappalaisia valistamaan. Kauan aikaa oleskeltuaan ja työskenneltyään näiden keskuudessa oli heillä paremmin kuin kellään muulla tilaisuus perehtyä lappalaisten elämään ja uskontoon. Heidän kuvauksistaan, joita tähän asti suurimmaksi osaksi on käsikirjoituksina säilytetty arkistojen kätköissä, ovat tärkeimmät viime aikoina ilmestyneet painetussakin muodossa.
Lähetyssaarnaajista, jotka ovat työskennelleet Ruotsin Lapissa ja siellä muistiinpanneet näkemiään ja kuulemiaan, mainittakoon Samuel Rheen, joka toimi Luulajan Lapissa, Olaus Graan, Piitimen pastori, sekä Uumajan lähetyssaarnaajat lappalainen Nicolaus Lundius, Olaus Petri Niurenius ja hänen poikansa Ericus Plantinus, joiden kuvaukset, useimmat 1670-luvun alkupuoliskolta, K.B. Wiklund on julkaissut (1897-1905). Mainituista lähteistä on kuitenkin Johannes Schefferus jo ammentanut tietoja paljon huomiota herättäneeseen ja useille kielille käännettyyn teokseensa "Lapponia" (1673). Schefferuksen käyttämistä lähteistä mainittakoon lisäksi Wiklundin (1912) painattamat lappalaisen Spirri Nilsin sekä E.N. Setälän (1890) julkaisemat tuntemattoman muistiinpanot. Jonkun verran myöhemmältä ajalta kuin edelliset ovat lappalaissyntyisen Petrus Thureniuksen (1724) Åselen Lapista keräämät tiedot, jotka ovat painetut Isak Fellmanin (1910) suureen julkaisuun. Samassa teoksessa on myös Petrus Noraeuksen (1686) Piitimessä päivätty kirjelmä sekä otteita O. Mallmerin kertomuksesta Ruotsin Lapin kirkollisista oloista (1742). Viimeksimainittu sisältää kahden Luulajaan saapuneen lähetyssaarnaajan antamia lappalaisten uskontoa koskevia tietoja. Toinen noista lähetyssaarnaajista on varmaankin Pehr Högström, jonka omintakeisessa kuvauksessa Ruotsin kruunun alaisista Lapinmaista (painovuosi lienee 1746) osaksi ilmenee edellisten kanssa aivan yhtäpitäviä tietoja. Lappalaisten karhunpalvontaa kuvailevat Pehr Kjellström (1755) sekä muuan nimetön, jonka 1700-luvulta olevat muistiinpanot Wiklund on julkaissut (1912). Myöhempiä tietoja on Hogguérin (1841) matkakuvauksessa sekä Wiklundin muistiinpanoissa (1912).
Samoilta ajoilta kuin vanhimmat ruotsinpuoliset lähteet ovat tiedonannot, joita Suomen lappalaisten käännyttäjät Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus ovat toiminta-alueellaan Tornion ja Kemin Lapissa keränneet. Edellisen muistiinpanot ilmestyivät painosta jonkun verran lyhennetyssä muodossa v. 1772, tärkeimmät osat jälkimäisen kuvausta v. 1773. Hiljattain (1901-10) on Wiklund ne parhaimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut.
Ruotsin ja Suomen puoliset lähteet, miten suuri merkitys niillä onkin, ovat kuitenkin aivan liian niukkoja voidaksemme yksin niiden perusteella luoda selvää kuvaa lapinheimon pakanuudenaikaisista uskomuksista. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla lähetyssaarnaajilla, joille kristinuskon juurruttaminen ja kirkollisten olojen järjestäminen oli pääasia, ei näytä riittäneen kylliksi harrastusta kansa- ja uskontotieteellisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi lienee heidän ankara menettelytapansa, jota he käyttivät pakanuutta vastaan taistellessaan, saanut aikaan, että lappalaiset salasivat heiltä taikauskoisia käsityksiään, luonnonihmiset kun muutenkin ovat arkoja ilmoittamaan vieraille isiltä perityn ajatusmaailmansa salaisuuksia.
Enemmän tieteellistä ymmärtämystä ja innostusta näyttää olleen Norjan lappalaisten käännyttävillä, joista ensi sijalla on Thomas von Westen. Tämä harras ja uuttera mies osasi ihmeellisesti kaikkialla, missä hän esiintyi, saavuttaa lappalaisten täyden luottamuksen. Kerrotaan, että hänen saarnansa tenhosi lappalaisten mielet niin, että he kyynelsilmin antautuivat hänen hoitoonsa, ilmoittivat hänelle kaikki pakanalliset käsityksensä ja menonsa sekä lupasivat niistä luopua samalla jättäen noitarumpunsa. Täten oli Westenillä oiva tilaisuus tutustua lappalaisten pakanallisiin uskomuksiin. Suoranaisena johtona siihen olivat noitarumpujen kuviot, joiden merkityksen tuntemisen jo hän tajusi olevan tärkeätä lappalaisten mytologian selvittämiselle. Innostuneena menestyksestään oli hänellä aikomus valmistaa suuri kansatieteellinen teos, joka kuitenkin jäi ilmestymättä, mutta jota varten kerätyistä aineksista jälkimaailma on hyötynyt. Lappalaisten mytologian kuvaus, joka on eräässä hänen kirjelmässään Jämtlannin papistolle (1726), ilmestyi painosta S. Loenbomin toimittamana ensi kerran v. 1773. Hiljattain (1910) on sen Edgar Reuterskiöld luotettavimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut. Westenin tieteellinen innostus vaikutti useihin muihinkin sen ajan lähetyssaarnaajiin, jotka hänen esimerkkiään seuraten ja hänen ohjeitaan noudattaen ovat muistiinpanoillaan tehneet tuntuvan palveluksen lappalaisten uskonnon tutkimiselle.