Kota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen aikana, pääasiallisesti vain "kuoleman hädässä", jolloin uhriteuras kokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös Solander sanoessaan: "kodan alla asuu sertendurik, jolle uhrataan sairauden sattuessa".
Ihmisenkaltainen kodinhaltia on Venäjän lappalaisten kiöde-jielle ("kota-eläjä"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma haltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua asunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää pört-hozjin ("tupa-isäntä"), jonka uskotaan asuvan lieden alla. Sitäkin lappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan. Se ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä lepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he matkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja, sytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat tehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä yllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän suuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes astua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on venäläisiltä lainattu ( hozjin = venäl. "hozjain", 'isäntä'). Suomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös "tonttu" ( tonto ), ruotsalaisten "tomte" ('kotikonnun haltia'). Meidän "paraa" vastaa lappalaisten smieragatto (ruots. "smörkatt").
Kielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat lainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä omaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme emme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin elinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia, löydä muuta kuin yhden nim. leib-olmai nimisen metsästyksen haltian ja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.
Samilin kertoo leib-olmain "vallitsevan metsästystä; lappalaiset uhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja pyydystämisonnea". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, "jolle uhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin". Että mainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa seuraava Randulfin kuvaus: " leib-olmai on karhumies eli -jumala, joka on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet. Hänen nimensä merkitsee oikeastaan leppämiestä ". Lisäksi hän kertoo, että, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus ainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi lappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja anovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan huomauttaa, että lappalaiset pitivät leib-olmaita "karhun suojelijana".
Leib-olmaille annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota eikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun metsämiehen tarpeita: nuolia ja jousia. Friisin teokseen kuvatulla lappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin vastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. Leib-olmaille uhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin. Tämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään saaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea heidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä karhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä karhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen pirskoittaminen tapahtui juuri " leib-olmain kunniaksi". Näinollen on tämän haltian nimi "leppämies" varmaankin johtunut lepänkuoren taianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.
Mahdollisesti onkin leib-olmai, joka noitarummulla on karhun viereen kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta kehittynyt.
Suomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu "metsän jumalatar". Tornaeus nimittää häntä virku-akka ja sanoo hänen olleen "kuuluisan seidan", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään muotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä viresakka ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset kasvot. Vironakka eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa Kemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren nimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen "virka" (sadin) sanan. Mainittua "akkaa" on verrattu Agricolan mainitsemaan virankannos nimiseen karjalaisten jumalaan.
Suomalaisten "Tapiota" tarkoittanee Kuollan lappalaisten tava eli tavaj (myös tava-ajk, "t.-emo"), jonka sanotaan suojelevan sekä metsästystä että kalastusta.
Venäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita miehts-hozjin ("metsänisäntä") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen olento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä vihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä suuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse sieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän metsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin ( hozjin = venäl. "hozjain"), että tämä haltia on lainattu venäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema värejielle ("metsä-eläjä").
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös luot-hozjik (hozjik = venäl. "hozjaika", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa poroja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää niitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta. Ihmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös metsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä pelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen: " luot-hozjik, suojele porojamme!" ja syksyllä, jos löytävät kaiken karjansa, lausuvat: "kiitos sinulle, luot-hozjik, että varjelit porojamme!" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään, eivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla kentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura.