Sama haltia lienee Genetzin mainitsema mintish, joka ilmaantuu myös naispuolisena meantash-ajk. Eräässä sadussa esiintyy mientush niminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan heittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. Mientush merkitsee metsäpeuraa ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin kuin leib-olmai karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat sudenkin suojelushaltiasta; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa pitämään suojattejaan kurissa.
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä pots-hozjin ("poro-isäntä") ja pots-hozjik ("poro-emäntä"), joilla oli sama toimi kuin luot-hozjik haltialla.
Läntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita. Leem mainitsee ganish nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama olento kuin Randulfin muistiinpanema gidne (Piitimen kine, Luulajan kani ). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana neito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee lappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä avustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös muistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan ganish merkitsee myös "kaikua".
Nimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten gufittar, joka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento. Toisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen, lehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan, joten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin kuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti sivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen lauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit karjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa lappalaisten gufittaria norjalaisten "go(d)vetter" ('hyvä haltia').
Samanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten uldda, joka myös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen jätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat asettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa sille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. Uldda, kuten sen nimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten "huldra".
Muuttolintujen haltiatar on barbmo-akka (vrt. barbmolodde "muuttolintu"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista. Lintujen yleinen haltia on loddis-edne ("lintu-emo"). Helland vertaa näitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien suojelushaltioihin.
Yleistä vedenhaltiaa Skandinavian lappalaiset nimittivät tshasolmai ("vesimies"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi kaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset toimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo "vesimiehelle" uhratun, jottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin mukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan "vesimiehelle", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman kalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat vuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta: Tonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin menestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja järvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen varmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf kuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella kalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa sattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se hyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa, oli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa ollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei pyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin vedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan kuollut koira.
Skandinavian lappalaisten tshasolmaita, joka saattaa olla naapureilta lainattu, vastaa Venäjän lappalaisten tshatse-jielle ("vesieläjä"). Genetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento, se näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin ennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran näyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen näyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: "onnettomuutta, onnettomuutta!" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen päivän kuluttua tapahtuikin.
Itkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan "vesi-eläjä" näyttäytyy monenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja kalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle asetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15 kopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian lapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa. [Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että vedessä asuva haltia alkuaan olisi — kala-haltia, samoin kuin lappalaisten metsänhaltia alkuaan — karhu-, peura-, susi- tai muu eläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään märdes ("marras"), ennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai oudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös meädus, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin suomalainen menninkäinen ja skandinavilainen "minning" ('enne').
Naispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät tshatse-jienne ("vesiemo"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä. Alastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan. Sen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos "vesi-emon" säikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan hiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin miehiä luokseen.