Noidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta Olsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi lappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin ja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet asetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin herkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin hänelle leposijaksi aina paras paikka.
Paitsi määrättyä veroa ( verro ), jota maksettiin kahdesti vuodessa, kesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen palkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas parannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla kädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle porojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty, ajateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim. sairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.
Mutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas kuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä, sillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan lappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain lahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.] Noidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa suvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne ilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä myöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus mainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian kaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä lisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla erikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti pyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin vähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin itkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten väkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.
Tästä sielullisesta herkkyydestä johtui, että lappalainen usein saattoi nähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi manalaisten hänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin saivo -hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien ihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa tullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä kutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat, joita nimitettiin noaidde-gadse ("noitakansa") pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet häntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Mainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat asianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli seurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui henkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle apuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä joikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa. Tämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa taikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse saivoon kuulemaan maanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran elämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden ajan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään metsissä ja tuntureilla.
Saatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa tarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan tavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen, miten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin kaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat ammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko vasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he siten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan oven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita alkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat paikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi, ja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava. Vahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla tapana nauttia n.s. saivo -vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta. Myöhempää lienee erityinen kastetoimitus, "noidankaste", jolla tietäjä vihittiin virkaansa.
Koko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa virassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä, jonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään toimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta uhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin virheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.
Niin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran ja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen kanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus vanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän kokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita, sanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa yhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla olleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.
Näitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa. Hänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen luoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne mukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne hänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan saaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli lähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita haltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet. Hetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin, jos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa kautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista tapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja etäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu kuin noidan oma helposti liikkuva "sielu". Sitä valaisee muun muassa Tornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista tämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi ilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut, ja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia näkyjä.
Noita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan. Kun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla juovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli voimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat loitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään porohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi kilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua vurnes-lodde ("v.-lintu"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut "mikään jumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi toista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa".
Noidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen sueje. Se seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen muotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä noita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan tietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli saivo-sarva ("s.-poro"), saivo-lodde ("s.-lintu"), saivo-guole ("s.-kala") ja saivo-gärmai ("s.-käärme"). Muutamien lähteiden mukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy niiden nimissä saivo sanan sijalla toisinaan myös passe-väre ("pyhä vuori") esim. passe-väre-sarva. Lieneekö tämä kuitenkaan ollut lappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden eläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat vuorenväestä: "Noidalla on monta passe-väre-olmaita ja monta passe-väre-neidaa, niin että jos hänellä on neljä passe-värea, on hänellä passe-väre-olmai ja passe-väre-neida jokaisessa niistä; mutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi passe-väre-lodde, yksi passe-väre-guole ja yksi passe-väre-sarva ". Forbus kiinnittää myöskin huomiota siihen että " saivo-guole ei kuulu maanalaisiin jumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään jabme-aimoon mentäessä". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat sielu-eläimiä, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan uskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se lensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli maan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: "Kun kaksi noitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan, niin tapahtuu, että mikäli taisteleva sarva voittaa tai häviää, sikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen sarva puskee toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi katkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka sarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee". Sama kertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, "matkustaa hän passe-väre-guolessaan jabme-aimoon ", ja kun hän herää horrostilastaan, silloin "on passe-väre-guole tuonut noidan vahingoittumattomana jabme-aimosta takaisin tämän ruumiiseen". Jessen tietää lisäksi kertoa, että "mitä voimakkaammin noita saattoi joikua, sitä pitempi oli hänen käärmeensä". Huomattava on myös, että suomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna ilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus nimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin kuvattuna yhteisellä nimellä "noidan varjoksi ". Paasosen mukaan sueje, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen "haamusielua, varjoa".