Muuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa suoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli tuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän liikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet tuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan saaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo edeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin telkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun reiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy ankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes tuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on päätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen vuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja kivet sinkoavat heidän ympärillään.
Manalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku sukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava hänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen tai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain uhrattava.
Lappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen, voidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo, joka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut runsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että samojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve kulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit uskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat taistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on lappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja samojedeille yhteistä kulttuuriperua.
Paitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun voivan lentää vielä tuuliaispäänä, minkä uskon jätteitä on Suomessakin muistiinpantu, sekä tulena.
Tulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen tiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he maahan ja alkavat joikua, että heidän saivonsa lähettäisivät heille heidän "valonsa" ( tshuovgganas ). Tämä on tulta, joka tulee Orionista (Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt "valot" kohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin kumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää heittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen "valonsa" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos se tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu suomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys "tulilappalainen".
Noidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla kolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa. Oikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä ihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään hehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.
Olsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös eräänlaista "noidan juomaa" ( noaidde-jukkamus ), joka valmistettiin koivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen päitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan siihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa vahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä vesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti mainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle tulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman mitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo pienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä taikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta myöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.
Loitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä ( kobdas ), jonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen väitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti välttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että asianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin varjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin rummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin runkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla jännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin lepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein kuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja kuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat ja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät kuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia puhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa järjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina noudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei ainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi havaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut lappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään, joista toista voimme nimittää seula -, toista kansi muodoksi.
Seularumpu, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella kuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin kämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista oksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin toisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä puuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi kasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat noitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään muuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden kaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli tavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan muodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.
Kansirummun koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen tapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen pohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi se koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä reikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen. Kehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina rakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin seularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.