Wiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn rumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona. Tämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.
Lappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen kuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen piirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on tavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa viivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva näillä rummuilla ympyränmuotoinen.
Kansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan, poikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä, harvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat taivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole vallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla. Sekamuotojakin on olemassa.
Lisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta. Seularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista rumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on samoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä hihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia hopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun takapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.
Kansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua. Tavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m. Useasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain rummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka näyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä olevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja Tornion Lapissa.
Paitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta valmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen vasara. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti kirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä irtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon oli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä esinettä arvaksi.
Hallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu vihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa osaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun koristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla tavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin päästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä riippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes kuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut. Senjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella puolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki rummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli sitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle kolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.
Noitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa. Jottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä nahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei naishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään koskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua tienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos hän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut vältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas. Varovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan pyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron reessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä pitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin noitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä loitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan ilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä vanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä suuremmassa arvossa sitä pidettiin.
Pakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin kristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa lappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon kääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei kuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen, silti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain omiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen ryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli tiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa oli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli aiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina hän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.
Kun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin juhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään toimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien naapurienkin kokoontuneen "punaisissa ja sinisissä mekoissaan sormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla rintakoristeilla kaunistettuina". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa Thurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan suurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan ruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua vasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti arparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä poronsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti arvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa alkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se siirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja kaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi, siitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai kalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään jonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi jonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen jumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli tapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos arpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti pois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli lappalaisten käsitykseen mukaan ilta.