Noitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat lappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi oli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä kiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa meille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun asian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan auringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin kaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin kuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin joikumiseksi. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat lappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin kuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin nimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa haluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota heidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt rumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään, kunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot synkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä joikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin kuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan siihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin hänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan tajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt hyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa oli saanut tietää.
Samoin kertoo Niurenius kuvaillen hyvin elävästi lappalaisten loitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy siitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet sekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla noita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira, joka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas poukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan takaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista kestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita vaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei hänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt asuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse koskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä tapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa. Kun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta ja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat olleet noudettavat pitkien matkojen takaa.
Viimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis yhtaikaa kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: arpomista ja loveen lankeamista. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat lähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä. Arpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun oli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin rumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita. Mutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua, tiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon päästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin olikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi lähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä onnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se, että joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti rangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden laiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui lappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet hänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa olleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on näet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen kosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin valtaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat kaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat lepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.
Leem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa. Kun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon haltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä piti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta vyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen tyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat saapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin lausuen: "valjastakaa vetoporo! —- työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä kolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut. Silloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava, ettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa tainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla jossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa arvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita liikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat arvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi selviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella laulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle sairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.
Leem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota vastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti välineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle tiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä ja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja pärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin lauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät. Näin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.
Ruotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun aikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja hänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa tunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin. Silloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen korvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa mietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki maanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita saattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa ei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan, jota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni tainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja antoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.
Edelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen lappalaisnoidan loveen lankeamista eli "sukeltamista" ( de tshangali ), kuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että noidalla aina piti olla apulaisena toinen loitsija, joka hänet tainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla nainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa. Tämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili vuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin ruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt noidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset vihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä ja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin jääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita horrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli sitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.
Siperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt rumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen arparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa tutkimuksessaan, että seula-arvonta, joka pohjoismaihin on tullut etelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa olisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan viimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta ole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen. Lappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat niistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien lisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että nuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja Tornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä tavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi käyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli niin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa lappalaisperheessä.
Vanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta, joka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun käyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi, miten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat edeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien seutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita. Taikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse kuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat norjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat paraikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja kuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse kuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli ryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät tietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui sen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan seulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen sekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan haltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien järvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut, lankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan, hänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä. Silloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta noidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki tehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja ilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet tämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle vihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi paaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun hän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa. Tapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.
Ylläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn olettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat siperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee alkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen muistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa uskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin pukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa rummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden ympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt monenlaisia muita kuvia.